"Oli pakko. Anteeksi. Lupaan lopettaa. Tämä oli jäähyväisjuoksu. Piti tuntea vielä kerran vapaus. Piti hyvästellä oma keho."
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on niin herkkä ja kaunis. Niin herkkä ja kaunis. Kirja, joka on täynnä onnen murusia ja surun sirpaleita. Pieniä palasia, jotka haluaisin liimata yhteen, eheyttää ja koostaa vahvaksi ja pysyväksi. Varmistaa, etteivät ne vain katoaisi, yksi kerrallaan, vähitellen. Ettei hauras kauneus unohtuisi, häviäisi ja lakkaisi olemasta. Taivaslaulu on kirja rakkaudesta, yhteydestä toiseen ihmiseen ja sidoksesta uskontoon sekä taistelusta minuuden katoamista vastaan. En voinut muuta kuin toivoa ja rukoilla: "Vilja, yritä jaksaa. Älä katoa. Kunpa selviäisit."
Taivaslaulusta on vaikeaa kirjoittaa. Kaikki sanat ja kuvailut tuntuvat rumilta ja kovilta. Kirjasta kirjoittaminen tuntuu häväistykseltä, synniltä. Joltain, mikä pilaa puhdasta ja aitoa, pyhää. Olisi parempi, että siitä ei kirjoittaisi, mutta toisaalta ei voi olla kirjoittamattakaan, sillä niin suuren vaikutuksen se minuun teki. Haluaisin julistaa sitä kaikille, ylistäen.
"Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen kahlittu nainen.
Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa."
Lestadiolaisperheen äiti, Vilja, toteuttaa tunnollisesti tehtäväänsä äitimaana ja lintupuuna. Hänen elämänsä tarkoituksen on määrittänyt Raamattu ja Raamattua tulkitseva uskonnollinen yhteisö. On tuskallista seurata, kuinka Vilja vaikenee hiljalleen, himmenee vähitellen ja alkaa kadota ulkoisiin vaatimuksiin ja odotuksiin. Ihminen kuihtuu ja katoaa silloin, kun ei voi tehdä itsenäisesti päätöksiä. Vilja tarvitsee tunnetta kontrollista, jotta hän pystyisi ohjaamaan elämäänsä. Kuinka hän onkaan ajautunut seuraamaan elämäänsä sivusta. Muillekin näkymätön, usein pelkkä kummulla törröttävä vatsa. Pelkkä vatsa, joka varoittaa arjen ilmakehää tuloillaan olevasta meteoriitista. Kohta kaikki jysähtää levälleen. Taas. Kaurapuuron, kiisselin, pullavuorien ja kurahousujen muodostamassa labyrintissä voi vain haaveilla siitä mitä ulkona odottaisi, jos sinne asti joskus selviytyisi.
"Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana." Viljan mielestä. Hellyttävää ja surullista vai kenties toivon täyteinen lausahdus, joka kertoo, että en ole vielä taistelua minuuden katoamisesta hävinnyt.
"Moni nainen ei ole elämässä juuri mistään itse päättänyt ja ajatuksetkin on pitänyt usein salata. Punaiset kynnet todistaa, että ainakin yhden päätöksen on tehnyt ihan itse. Se lohduttaa."
Olen turhautunut. En osaa kuvata Taivaslaulun herättämiä tunteita tai lukukokemusta sellaisella taidolla, jolla ne tulisi tulla kirjoitetuksi. Taivaslaulu ansaitsisi parempaa, kauneimmat ja koskettavimmat sanat. Taivaslaulusta tulisi kirjoittaa niin kuin Pauliina Rauhala on kirjansa kirjoittanut. Heleästi ja puhtaasti, soljuen ja täydellisessä harmoniassa elämän kanssa.
P.S. Oli pakko hakea Pauliina Rauhalan Synninkantajat kaupasta. Odotukset ovat kovat ja se voi olla huono asia.
Kirjan tiedot:
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus
281 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti