"Täällä minun silmiini ovat syttyneet värit, koko niiden kumiseva kirjo ja värjä hento, kesäillan keveys ympärilläni sykkii vihtirilliä ja kellansarlakkaa, satakielen loputon miete kirkasta hiilenmustaa vasten sen haaskatessa ikuisuutta koskei ymmärrä kuolemaa."
Rose on poissa on karun kaunista luettavaa. Henkeäsalpaavan rouhea ja kielellisesti rikkaasti rönsyilevä, tumma ja heleä, upea teos! Puoliksi suomalainen ja puoliksi ojibwa-intiaani Lempi, etsii itseään muistoista, menneisyyden rippeistä, rakkauksista ja traumoista. Menneisyyttään paennut, mutta ei koskaan pakoon päässyt Lempi palaa selvittämään miksi ja miten hänen äitinsä katosi. Vastausta etsiessä Lempi löytää itsensä, kohtaa kipunsa ja lopettaa pakoilun. Rikkinäisestä tulee parsittu, mutta ehjä ja kokonainen.
Rose on poissa vangitsi katseeni kirjakaupassa. Sitä oli pakko sivellä ja ihastella, käännellä ja katsella. Myös kirjan nimi sykähdytti minua erityisesti. Jotain kaunista, rujoa ja mystistä. Näin jälkikäteen arvioituna nimi todella henkii kirjan luonnetta ja sisältöä. Todella osuva kertakaikkiaan. Katja Kettu on loistava, mieletön kirjoittaja. En vieläkään ymmärrä kuinka hän sai taiottua kertomukseen karmeutta ja julmuutta, mutta myös ahdistusta ja surua niin kauniisti koristellen, ettei sitä meinannut edes huomata. Vasta jälkikäteen huomasin pohtivani hieman järkyttyneenäkin, että kirjahan oli kaikkea muuta kuin rakkaustarina, oli siis sitäkin, mutta myös jotain aivan muuta. Kirjan kieli, kuvaukset ja metaforat veivät minut mennessään, jopa niin etten aina huomannut tarinaa sanoilta.
Kirjan päähenkilö Lempi on puoliksi intiaani ja puoliksi suomalainen. Hän asuu Amerikassa. Miltä tuntuukaan kasvaa ihmisenä, jonka minuuden erilaiset puolet ja risteilevät identiteetit eivät sovi ympäristöön, yhteisöön saati henkilöön itseensä. Aina erilainen, vääränlainen ja yksin. Ympäristöään ja kaltaisiaan voi paeta, mutta itseään ei pääse pakoon. Risteilevät identiteetit luovat hämmennystä siitä kuka on, mitä haluaa ja minne kuuluu. Lempi on hukassa. Hän elää elämäänsä statistina, paikalla mutta ei läsnä. Pastori Grantin alla, koska ei muuta voi, koska ei muusta tiedä eikä oikein muuta osaa halutakaan. Rose on poissa on mielestäni tarina rohkeudesta, löytämisestä ja yhteensovittamisesta. Niin Lempi kuin hänen äitinsä Rose kohtaavat rohkeasti menneisyytensä, pahuuden, löytävät tarkoituksensa ja lopulta onnistuvat sovittamaan yhteen ristiriidat itsessään ja löytämään hyväksyvän rauhan.
Ehkä kaunein ajatus kirjassa oli mielestäni se, että muistoissa voimme olla mitä vain. Jälkikäteen voimme luoda tarinastamme sellaisen kuin haluamme. Muistamme mitä haluamme muistaa. Voimme valita merkittävimmät, ne hyvät hetket ja solmia ne yhteen, sulavaksi, sopivaksi ja oikeanlaiseksi elämäntarinaksi.
"Aika jolloin en ole Rosea, Ettua, itseäni tavoittanut, on poissa, voin rauhassa upota takaisin lapsuuteen, äidin lämpimäntuoksuiseen syliin ja isän reppuselkään, pitää lujasti kiinni. Muistoissa he eivät minua enää jätä."
Kirjan tiedot:
Katja Kettu: Rose on poissa (2018)
Kustannus: Katja Kettu ja WSOY
Kannen maalaus: Manuela Bosco
272 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti