"Minä
kerron kaalilaatikosta, kanalinnuista ja ketjusilmukoista. Kerron ukkosista,
unista ja unohduksista. Sinä puhut tomaateista, tuntureista ja tähtikuvioista.
Puhut vaskitsoista, veneistä ja viipyvistä vastauksista. Tarinoimme taivaasta
ja helvetistä, Jumalasta ja saatanasta, ihmisistä jotka rakentavat karsinoita
ja kasvattavat tiedonpuita. Ja lauluja, niitä me vasta mietimmekin,
synnyttävätkö ne luottamuksen vai levottomuuden. Minä julistan kirkkaalla
äänellä että on oltava jotain enemmän ,sinä vakuutat että kaikki on tässä
nyt."
Luin äskettäin Pauliina Rauhalan ensimmäisen kirjan, Taivaslaulun, ja se oli yksi kauneimmista ja herkkävireisimmistä kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Tämän vaikuttuneisuuden vallitessa ryntäsin kauppaan hakemaan Rauhalan toista teosta. Synninkantajat liittyy aihepiiriltään samanlaiseen maalaismiljööseen, perhesuhteisiin ja lestadiolaisuuteen kuin Taivaslaulussa. Ihmissuhteet ja uskonto käyvät keskenään valtakamppailua monen kirjan henkilöiden elämässä. Kumpi voittaa usko vai ihmiset, usko vai toivo, usko vai rakkaus? Samaan veneeseen tai teemaan sopivammin arkkiin nämä eivät taida mahtua. Missä kohtaa ja miksi, tueksi ja turvaksi tarkoitettu, lähimmäisen rakkauteen pyrkivä kääntyy vallaksi ja kahleeksi, kontrolloivaksi ja ainoaksi oikeaksi?
Synninkantajat jatkoi jo Taivaslaulun herättämää pohdintaa siitä, mikä saa ihmiset uhraamaan läheiset ihmissuhteet ja omat toiveet uskonnon edessä? Minkälainen uskonto, suurempi voima, voi toisaalta vaatia tällaista? Millä tavalla ihmisen kärsimys, avuttomuus ja uhriutuminen paineen ja vallan alla on toivottavaa ja "oikein". Itselle tärkeiden ja merkityksellisten asioiden eteen joutuu usein tekemään uhrauksia, mutta vapaaehtoisesti, oman valinnan ja halun ehdoilla, itse määrittelemien rajojen puitteissa. Mielestäni uhrautumisesta tulee uhriutumista silloin kuin tätä valinnan vapautta ei ole ja uhrautuminen on vaadittua ja vallalla hankittua. Alistuessa, uhriutuessa omaa vaikutusmahdollisuutta ei enää ole tai sitä ei enää muisteta olevan. Asiasta on tullut pakko, jonka noudattamiseen liittyy pelko ja rikkomiseen syyllisyys. Pelko, häpeä ja syyllisyys toivoa ja uskallusta syövät lamaannuttavat kryptoniitit. Kuten Aliisa kirjassa toteaa: "Painostus, pelottelu ja säännöt eivät paranna ihmistä, jos sairauden alkuperä on sielullinen. Vain ymmärtävä kohtaaminen voi palauttaa yhteyden itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan."
Pauliina Rauhala
kirjoittaa kauniisti (ärsyttävän mielikuvitukseton ilmaisu). Ihailtavasti.
Erityisesti hänen taitonsa kuvata ihmisyyttä, mieltä ja tunteita luonnon
ihmeillä. Ihmiset ovat yhtä luonnon kanssa, harmoniassa. Luonnon ihmeet
selittävät monimutkaisen mielen ja tekevät siitä ymmärrettävän, kauniin ja
ainutlaatuisen. Pidin eniten Aurooran tarinasta ja siinä käytetystä kielestä,
vertauskuvista ja voimasta.
Synninkantajat on kaunis ja taidolla
kirjoitettu kirja.
En kuitenkaan tempautunut juoneen ja tarinaan
mukaan niin kuin olisin halunnut tai oikeastaan miten olin toivonut. Kolmen
henkilön tarinat jäivät jollain tapaa irrallisiksi, en oikein uskalla sanoa
ääneen, mutta tylsiksi. Halu tietää mitä kirjan henkilöille tapahtuu lopahti ja
jotain puuttui. Toisaalta kirjan loppu kuitenkin sitoo tarinat yhteen ja
puuttuva ymmärrys syntyy. Ehkä se mitä lukiessa puuttui olikin nimenomaan oma
ymmärrys ja sen suuremman kuvan hahmottaminen. Saattaa olla, että näin
jälkikäteen ajateltuna Synninkantajat onkin taidokkaasti rakennettu kirja,
jossa kaikki palaset loksahtavat paikalleen, kunhan vain jaksaa uskoa siihen
loppuun asti.
"Näen, kuinka pellonreunaan kävelee
vanha mies ja katsoo. Katse myrskyää kumolleen kesäillan. Salama lyö suoraan
kiveen ja laulupuuhun. Tuuli myllertää kukat ja heinäseipäät maata vasten, ja
näen taas selvästi, ettei ole jäljellä muuta kuin piiskaava sade, matala heinä,
heinää jauhavat lehmät ja kaksinkertainen sähkölanka-aitaus. Mitään enempää ei
ole koskaan ollutkaan. Hävettää."
Kirjan tiedot:
Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus
363
sivua
