Vain lauseilla on merkitystä -Joel Haahtela: Katoamispiste

"Ja mitä pidempään luin, sitä enemmän minua vaivasi sanojen täydellisyys, niiden oikea paikka, täsmällisesti loksahtelevat lauseet, niiden rikkumaton rytmi ja lumo, kieli; suoja tai muuri, jonka taakse näki ja joka samalla jätti varjoon, kieltäytyi paljastamasta itseään. Tai niin kuin himmeä lasi, joka tuntui sileältä kädessä, sen murtumaton pinta; halu rikkoa lasi."  

Katoamispiste on ensimmäinen lukemani Joel Haahtelan kirja tai joel haahtelan kirja. Kirjailijan nimi on kirjoitettu pienellä, huolimattomuuttako? kirjoitusvirhe? tuskin. Kirjassa, joka muodostuu pienistä lähes täydellisiksi hioutuneista lauseista ei ole tilaa virheille. Kirja, joka on harkittu ja tarkasti koottu. Osat ovat paikallaan ja itsessään kauniita, mutta näistä pienistä palasista muodostuu kokonaisuus,joka ei ole yhtä kuin osiensa summa. Se ei ole enempää kuin osiensa summa. Se on vähemmän kuin osiensa summa. Katoamispiste on kirja, jossa vain sanoilla ja niiden muodostamilla lauseilla on merkitystä.  

 

Kirjan kokonaisuus, juoni ja tarina, jäävät sanojen, pienten täydellisten lauseiden taakse. Varjoksi, epämääräiseksi sumuksi taustalle. Kirjailija Raija Siekkisen tarina ei kiehdo minua, se ei vie mukanaan. Jos ikävästi sanon niin Siekkinen on yhdentekevä, näkymätön. Mutta Haahtelan sanat eivät. Ristiriitainen, ihmeellinen kokemus lukea kirjaa, jonka juoni ei innosta, mutta lauseita on pakko lukea eteenpäin. Sitä odottaa milloin taas itselle vähemmän merkityksellisen joukosta ilmestyy sanat, jotka istuvat ja vievät tarkkaavaisuuden täydellisesti. Niissä lauseissa haluaa viipyillä, pysytellä, kuvitella ja tuntea. Lauseiden muodostamalla kokonaisuudella ei ole väliä, läsnäolo lauseissa on kaikki mitä tarvitaan. Niissä on kaikki riittävä. Muulla ei ole väliä.

Tällaisesta kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska kirjoitetusta kirjoittaminen tuntuu latistavalta, kauniin herkkyyden häpäisemiseltä, raadolliselta repimiseltä auki arvioiksi tai mielipiteiksi. Lauseiden hyödyntäminen joksikin mihin niitä ei ole tarkoitettu ja johon niitä ei ole soveliasta käyttää. Voin vain poimia otteita, joihin itse pysähdyin. Lauseita, joiden merkitys loi minussa uusia merkityksiä. Sanoja, jotka olivat samanaikaisesti siinä nyt ja kertoivat moniäänistä viestiä kauempaa, eri suunnista, ulottuvuuksista.  

"Tasapainoilin jalkakäytävän reunalla kuin olisin keinunut kahden maailman välillä;niin kuin kaikki suunnat olisivat olleet mahdollisia, mutta minä vain en osaisi päättää halusinko kohti jotain vai jostain pois." 

"Katselin pimeää ikkunaa ja ajattelin kaikkea mikä ei mennyt ihmisestä pois, mikä naamioitui toiseksi ja vaimeni, jäi huoneen nurkkaan odottamaan."

"Näin naisen joka käveli lumisen pihan poikki, tuhon joka kiihtyi, jäljet johtivat portailta aidan viereen. Hän pilkkoi puut, sytytti tulet , teki kaiken niin kuin piti, ja silti oli jotain mikä ei mennyt pois, suru surun sisällä, nyt kaksinveroinen. Hän söi, mutta nälkä vain jatkui, se kuihdutti hänet, ei kadonnut. Hän istui portailla ja kuunteli: kaupunki heräsi uuteen päivään, mutta hän itse oli jo poissa."

"Jos kaikki paikat, joissa olimme olleet, pitivät sisällään kaikkea aikaa mikä niihin oli kertynyt;jos jokainen hetki jäi toistumaan ikuisesti. Ja joskus, kun olosuhteet olivat oikeat ja rattaiden kehät osuivat päälletysten täsmälleen oikealla hetkellä, kaiken saattoi nähdä. Ihmiset, jotka liikkuivat ilman ääntä. Musiikin, joka kuului tyhjässä huoneessa. Kun soittajat olivat lähteneet, kun tuolit oli korjattu seinää vasten, kun luuli olevansa aivan tyhjä." 

Haikea, herkkä ja kaihoisa. 

Syvä ja kaunis. 

Kirjan tiedot: 

Joel Haahtela: Katoamispiste (2010)

Kustannusosakeyhtiö Otava 

159 sivua 

Menneisyys mielessä ja minässä -Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

"voi Petie" sanoi Lucy. "Ajattele asiaa hänen näkökulmastaan. Minä lähden enkä palaa koskaan, ja sitä paitsi hän pyytää minulta rahaa -tiesitkö sitä? No, kyllä hän ruinaa rahaa ja minä annan aina eihän hän voi paljoa ansaita siinä hoitokodissa,ja hänen miehensä jäi työttömäksi ja varmaan hänestä tuntuu, no, tiedät varmaan miltä hänestä tuntuu. Tapaatko sinä häntä? Onko hän onnellinen, tarkoitan että -onko hän ihan okei?" 

Pidin kovasti Nimeni on Lucy Bartonista. Erityisesti Lucyn ja tämän äidin hiuksen hennosta väkevän ristiriitaisesta suhteesta. Strout kuvasi sitä niukasti ikään kuin vain toteamalla kaiken olennaisen ja jätti loput lukijalle hyvin onnistuneesti ja kiehtovasti. Strout jatkaa Lucyn menneisyyden purkamista häneen kytköksissä olevien muiden Amgashilaisten silmin. Lucyn tarinan sokaisemana ja amerikkalaisen unelman sävyttämänä ajattelin että tosiaan kaikki on mahdollista. Vaikeuksista voi nousta, epäonnistumisista vahvistua ja ennen kaikkea kaikilla on mahdollisuus kaikkeen. Mutta.

Kaikki on mahdollista olikin kirja siitä kuinka ihmisyydessä kaikki on mahdollista. Ihmiset kykenevät mahdottomaan ja mahdolliseen, likaiseen ja paheksuttavaan ,piittaamattomuuteen ja passiivisuuteen, yllätyksellisyyteen ja salailuun. Kaikki on mahdollista on kirja, joka muistuttaa siitä kuinka vähän voimmekaan toisistamme tietää, kuinka monimutkaista kaikki ihmisten välillä on ja kuinka menneisyys ei välttämättä määrää ja ohjaile elämää mutta on silti läsnä kaikessa, mielessä, minässä ja ympäröivässä maailmassa. 

   

Stroutin kuvaamien henkilöiden arkisia tarinoita varjostaa epämääräinen ahdistuksenomainen apaattisuus. Jotain surumielistä toivottomuutta ja luovuttamisen halua koen näiden henkilöiden kautta. Kirjoittajana Strout pystyy tavoittamaan, luomaan jotain niin todellista, että se tuntuu suoraan painona kehossa ja jumina mielessä. Taidokasta ja aitoa, mutta ahdistavaa. Ikään kuin kirjan henkilöt olisivat jumissa menneisyydessä, joka ei päästä irti otteestaan. Rajoittava Amgash pitää heistä kiinni eivätkä he enää jaksa yrittää tai rimpuilla vastaan. Jokainen kantaa avuttomana kuormaansa kohti ruostunutta lava-autoa, rapistunutta taloa tai materialla kuorrutettua tyhjää parisuhdetta.  

Alussa olevan lainauksen otin lopun kysymyksen vuoksi. Lucy on lähtenyt, eikä palaa koskaan. Hän on nähnyt toisenlaista maailmaa, elänyt uudessa kulttuurissa. Ehkäpä kokenut onnellisuutta, ainakin ollut lähellä sitä, aistinut sen mahdollisuutta. Nykyisyyden kanssa hän saapuu menneisyyteen sisaruksiaan tapaamaan. Lucy kysyy veljeltään heidän siskonsa Vickyn onnellisuudesta. Samassa Lucy muistaa, että Amgashissa ei ole onnellisuutta. Vieraan kulttuurin käsite ja kokemus. Jotain elitististä ja somaa, jotain tuntematonta ja jopa ällöttävää. Lucy tajuaa ja korjaa typerän kysymyksensä. Ei onnellinen vaan ihan okei. Sen lähemmäksi onnellisuutta ei Amgashissa pääse kuin ihan okei. 

Kirjan tarinat ja henkilöiden reagointitavat ärsyttävät, yllättävät ja ahdistavat. Mutta sen täytyy olla hyvin kirjoitetun kirjan merkki, jos kirjailija on onnistunut luomaan maailman, joka on kaikessa apaattisuudessaan niin aito ja kaikessa hämmentävyydessään niin tarkkanäköinen kuin Kaikki on mahdollista on. Samalla tavalla kun Nimeni on Lucy Bartonissa myös tässä Stroutin loistava kyky tallentaa ihmissuhteiden monimutkaisuus ja ristiriitaisuus pienillä koruttomilla lauseilla on maagista. 

Kirjan tiedot: 

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista (2019)

Kustannusosakeyhtiö Tammi 

Suomentanut: Kristiina Rikman 

260 sivua