Pojat ovat poikia -Ben Brooks: Stories for Boys Who Dare to be Different

Tosi tarinoita pojista, jotka ovat muuttaneet maailmaa tappamatta lohikäärmeitä, sanotaan kirjan kannessa. Ben Brooksin Stories for Boys Who Dare to be Different on ikään kuin jatko-osa Iltasatuja kapinallisille tytöille, josta bloggasin taannoin.  

Aluksi olin innoissani, koska niin kovasti pidin tyttöjen versiosta ja tasa-arvon nimissä halusin myös lukea maailmaa muuttaneista pojista. Hetken perästä innostukseni muuntui pienoiseen ärsytykseen. Onko tosiaan niin, että tyttöjen ja poikien tilanne on sama, yhtä tasa-arvoinen. Tarvitsevatko pojat erityisiä sankaritarinoita ja lisäboostia you can do it -henkeen, uskoa omiin mahdollisuuksiin? Mistä lähtien tämä on ollut miesten ja poikien ongelma? Eikö heillä ole paremmat mahdollisuudet kuin naisilla tai ainakin luottamusta siihen, että sellaisia heille siunaantuu? Oliko tämä kirja nyt tarpeellinen?

No, hetken keuhkottuani mustavalkoisen sukupuolittuneesti rauhoituin ja jäin pohtimaan kirjan otsikointia "pojille, jotka uskaltavat olla erilaisia". Ehkäpä kyseessä onkin, poikien ja tyttöjen kilpa-asetelman sijaan, ihmisyydestä ja odotuksista sekä rooleista, jotka hiljaisesti ja salakavalasti ohjailevat jokaista meistä. Erityisesti odotukset ja roolit sukupuoleen liittyen. Uskallus olla erilainen liittyy usein siihen, että poikkeaa odotetusta, toteuttaa itseään tavalla, joka ei istu perinteiseen roolitukseen. Tekee asioita silloinkin kun muut sanovat, että se on mahdotonta, ei niin voi tehdä. Erilaisuutta vieroksutaan ja joskus sen vuoksi ihminen joutuu kokemaan kiusaamista, syrjintää ja vihamielisyyttä. Olen usein miettinyt miksi. Mikä erilaisuudessa, tai pitäisikö puhua ainutlaatuisuudesta, on niin uhkaavaa. Miksi tavallisuudesta, normista poikkeaminen on niin vaarallista? 

         
Vastauksia näihin isoihin kysymyksiin minulla ei ole, mutta sen verran tulin pohtineeksi, että sukupuoli ei ole peruste. Sukupuolta ei mielestäni voi käyttää argumentoinnissa todisteena, olemassa olevana faktana. On mutkien suoristamista, kehäpäätelmä, todeta, että no pojat nyt ovat poikia, koska eivät he välttämättä ole. Tyttöjen jututkin saattavat olla vain juttuja. Se, että lapsi leikkii autoilla ei tarkoita, että hän olisi poikamainen. Hän leikkii autolla, koska on sillä hetkellä kiinnostunut autoista. Poikamaisuus ja määrittelyt, kategorisoinnit sekä niihin liittyvät odotukset syntyvät mielessä. Ja sieltä ne sitten salakavalasti ohjailevat käyttäytymistämme vastaamaan kuin tyhjästä syntyneisiin odotuksiin. 

Itsensä toteuttaminen ja omien juttujen löytäminen edellyttää vapautta ja mahdollisuuksia. Kokeiluja ja ideointia. Kannustusta siihen mihin luontaisesti omat mielenkiinnot ja ominaisuudet vievät. Kiinnostus ihmisyyttä, sen moninaisuutta ja mahdollisuuksia kohtaan on hyvä tasa-arvoisuuden kasvuympäristö. 

Stories for Boys Who Dare to be Different on kuin onkin tarpeellinen.   




Kirjan tiedot: 
Ben Brooks: Stories for Boys who Dare to be Different (2018) 
Kuvitus: Quinton Winter 
Quercus 
207 sivua

Mummoni muistolle -Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

"Sormet toimivat yhä. Ne ovat hitaammat kuin ennen ja kipeytyvät joskus niin että niitä on lepuutettava. Hän kirjoittaa kootakseen muistojaan. Saadakseen otteen eletystä elämästä. Hän toivoo, että nimenomaan Jenny löytää kaiken sitten kun hän kuolee. Että Jenny lukisi tekstin ja hymyilisi valokuville."

Punainen osoitekirja on 96-vuotiaan Doriksen. Hän on kirjoittanut sinne elämänsä aikana tapaamiensa ihmisten nimet. Nyt hän on yksin, lähes kaikki hänelle merkitykselliset ihmiset ovat kuolleet. Hän palaa osoitekirjansa avulla muistoihin ja kirjoittaa elämästään sisarentyttärentyttärelle, jotta elämä olisi ja pysyisi, muistoissa ainakin.

Punaisen osoitekirjan kerronta ja tarina muistuttavat Hollywood -elokuvien kliseistä dramatiikkaa. Ajoittain imelää, ehkä päälle liimattua ja ilmiselvää. KUOLLUT -merkinnät henkivät ylidramaattisuutta ja teksti on lukijalle valmiiksi pureskeltu, hieman lukijan ymmärrystä aliarvioiva. Varmuuden vuoksi kannessakin on kerrottu, että vuoden koskettavin.  

MUTTA. ISO MUTTA. En antanut näiden asioiden häiritä. Tai, jos totta puhutaan, en edes huomannut niitä kunnes suljin kannen. Jostain vasemmasta aivopuoliskosta alkoi kaikua jäntevää kritiikkiä ja älyllistämistä. Totuushan on se, että tarina oli ihana ja kuten povattiin, koskettava. 

Ensimmäisiä sivuja lukiessani teksti sumeni ja lukeminen kyynelien täyttämillä silmillä oli haasteellista. Noloa. Tai ei. En tiedä. 

Punainen osoitekirja alkoi tuntua omakohtaiselta. Pieni tukholmalainen kaupunkiasunto muuttui mikkeliläiseksi kerrostaloasunnoksi. Asunnossa ei hipsutellutkaan Doris vaan mummoni Terttu. Pöytäliina aina niin sileä ja symmetrisesti paikallaan. Niin kuin kaikki muutkin tavarat. Kaikille oli oma paikkansa. Rypyttömän liinan päällä kauniisti aseteltuna ne ruusuin koristellut liian pienet kahvikupit,joihin sormi juuttui kiinni. Aina meitä pöydässä odottamassa. Ne hauraat, mutta huolitellut verisuonten pullistamat ryppyiset kädet, jotka neuloivat virheettömät villasukat ja taituroivat ajallaan saapuvat nimipäiväkortit.  

Muistot herättävät ristiriitaisia tunteita. Syyllisyyttä, miksi en käynyt useammin. Surua siitä, että nyt se ei enää ole mahdollista. Vihaa, siitä miksi lääkärit eivät kuunnelleet, tehneet "jotain". Kiitollisuutta, siitä luottamuksesta ja uskosta minua kohtaan. Onnellisuutta muistoista. Haikeutta ja epätietoisuutta siitä, kuinka paljon jäikään tietämättä ja kuulematta. 

"Selailen joskus osoitekirjaani. Siitä on tullut elämänkarttani. Kirjoitan sinulle siitä vähän. Niin että sinä, joka jäät ainoaksi muistamaan minut, muistaisit myös elämäni. Tämä on eräänlainen testamentti. Annan sinulle muistoni. Ne ovat hienointa mitä minulla on."

Näin punaisen osoitekirjan herättämänä jäin pohtimaan minkälaisia muistoja mummollani olisi ollut testamentattavaksi, millaisena elämä hänen silmissään ja kokemuksissaan näyttäytyi, millainen hän oli. Tunsinko häntä todella vai vain pienen osan hänestä. Mistä kaikesta hän on vaiennut? Muistoja, joita en kuullut ja joita olen jäänyt kaipaamaan.   

Doriksen elämässä on useita vuosikymmeniä, jolloin ei tapahdu mitään. Hän elää "tavallista" elämää homotaiteilijan ystävänä ja kodinhoitajana. Elämän ei tarvitse olla "elämistä" varten tai jatkuvaa elämysten virtaa muistojen tehtailemiseksi. Merkityksellisiä hetkiä on siellä täällä, elämä vie ja kantaa. Se, miksi tietyt asiat jäävät ikuisesti muistettaviksi, merkittäviksi ja arvokkaiksi muistoiksi, on mielenkiintoinen kysymys. 

Toivon todella, että sinulla on joku, joka muistaa elämäsi. Vain niin muistot elävät ja rakentavat uutta, vaikka elämä päättyisikin. Vain niin ihminen ei ole yksin.  

  

Punainen osoitekirja on päälle liimattu, kliseinen ja ihana <3. 

"Toivon sinulle kaikkea tarpeeksi. Tarpeeksi aurinkoa valaisemaan päiväsi, tarpeeksi sadetta, jotta osaisit arvostaa aurinkoa, tarpeeksi iloa ravitsemaan sieluasi, tarpeeksi tuskaa, jotta osaisit arvostaa elämän pieniä iloja, ja tarpeeksi kohtaamisia, jotta aina silloin tällöin osaisit jättää myös jäähyväiset."

   

Kirjan tiedot: 

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja (2017)

Ruotsinkielinen alkuteos: Den röda addressboken

Otava

Suomennos: Tuula Kojo

317 sivua

     

Salaisuuksien paino -Maggie O´Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

"Tämä oli niin kuin ne kuopat tiessä Lontoossa. Ne kaivetaan auki ja näky on kauhistuttava, nuo haavat asfaltissa, murska ja arpi, paljas maa ja kura niin lähellä kaupungin pintaa. Sitten kuoppa täytetään ja peitetään, ja se näyttää uudelta ja ympäristöön sopimattomalta, uusi asfaltti on mustaa, kiiltävää ja kuperaa vanhan,rakeisen tien rinnalla. Mutta pian - hetken kuluttua - se on matalaksi tampattu, pölyinen, huomaamaton, eikä vanhaa asfalttia enää erota uudesta, ei voisi mitenkään tietää, että mikään on ollutkaan toisin." 

Varoitus tukalasta helteestä sopii nimensä perusteella loistavasti keskelle paahteista heinäkuuta. On kuuma, suorastaan polttavaa ja läkähdyttävää, hikipisarat tipahtelevat lukiessa kirjan sivuille mutta lukemista ei pystynyt lopettamaan. Helleaallon kourissa kärvistelevässä Lontoossa eletään vuotta 1976. Ulkoiset puitteet ovat kuumat ja tukalat, mutta samaan aikaan vanhempien ja kolmen aikuisen lapsen perhedynamiikan ytimessä kuumottavat vaiettu menneisyys ja nykyhetken salaisuudet. Jokaisella on omat hioutuneet tapansa säilyttää kulissit, tukahduttaa viileällä ulkokuorella sisällä leiskuva kuumuus. Isän kadotessa kesken aamurutiinien, on perheenjäsenien kohdattava toisensa, itsensä ja päästettävä irti salaisuuksistaan.   

Varoitus tukalasta helteestä on kirja, joka on täynnä salaisuuksia. Siinä missä perheen äiti ja isä kantavat isoa vaiettua menneisyyttä mukanaan, Michael Francis peittelee kuivunutta avioliittoaan, Monica totuutta keskenmenostaan ja tyytymättömyyttä parisuhteeseensa ja Aoife lukutaidottomuuttaan. 

Kirja herätti pohdintaa siitä, miksi salaisuuksien ja haavoittuvuuksien paljastaminen on niin vaikeaa? Kirjan henkilöt ovat luoneet monenlaisia selviytymiskeinoja, jotta eivät paljastuisi. Jatkuva salaisuuksien paino, ahdistus ja kiinni jäämisen sekä valehtelusta ja kertomatta jättämisestä seuraava syyllisyys saa elämän tuntumaan väärältä ja epäaidolta. Erityisesti Aoifen lukutaidottomuuden peittely johtaa hänet rakentamaan elämänsä valheiden ja pakoilun muokkaamien valintojen turvin. 

Salaisuuksista vaietaan, vaikka ne ovat kaikkien perheenjäsenten tiedossa. Heillä on toisiinsa läheinen yhteys, jonka turvin salaisuudet paljastuvat ilman sanoja. He vain tietävät ja tuntevat toisensa. 

"Monica katsoi häntä. Gretta tunsi sen katseen säteen kuin se olisi polttanut hänen ihoaan. Hän ei koskaan voinut salata Monicalta mitään, ei yhtään mitään. Oli turhaa yrittää. Jo ennen kuin Monica osasi puhua Gretta oli ymmärtänyt, että tämä lapsi tiesi hänestä kaiken ja sama toisin päin. Hän oli tottunut tuohon näkymättömään sähkelinjaan heidän välillään: aamusta iltaan sitä pitkin kulki viestejä kenenkään muun tietämättä."

Salailu olisi ymmärrettävämpää, jos tällaista läheistä yhteyttä ei olisi. Miksi ihmiset eivät uskalla olla toisilleen avoimia? Mitä tapahtuisi, jos muut saisivat tietää?  
Onko pelkona kenties itseen kohdistuva arviointi, paheksunta, moralisointi, tuomitseminen tai jopa hylkääminen? Jos kerron miten asiat todella ovat jäänkö yksin?   

Kirjan päähenkilöiden helpotus on ihanaa kokea kun he uskaltavat luottaa siihen, että he eivät jää yksin, jos paljastavat salaisuutensa. Kun painosta päästää irti tai jakaa sen pienempiin osiin, olo on kevyt, huojentunut ja huokoinen. Asiat järjestyvät.

Maggie O´Farrell kirjoittaa kauniisti ja rikkaasti. Hän onnistuu nivomaan yhteen yhtenäisen tarinan samalla kun hän kertoo viisi erillistä ja ainutlaatuista tarinaa menneisyyden ja nykyisyyden vuorotellessa luontevasti ja huomaamattomasti. Erityisesti tykkäsin taitavasti ja monipuolisesti rakennetuista henkilöhahmoista, joiden persoonallisuudet pysyivät uskollisina itselleen, mutta syvenivät moniuloitteisemmiksi kirjan edetessä. Juuri niin kuin ihmisille tapahtuu kun heidät oppii tuntemaan. 
Tykkäsin. 

P.S. Onneksi kirjan loppupuolella kerrottiin, miten Aoife lausutaan. Mikä helpotus!Olisin varmaan tullut hulluksi ilman tätä paljastusta ;). 

Kirjan tiedot: 

Maggie O´Farrell: Varoitus tukalasta helteestä (2013)

Englanninkielinen alkuteos: Instructions for a Heathwave

Kustantamo S&S

287 sivua

Yhdessä yksin -Rosa Liksom: Hytti nro 6

" Edessä oli uusi aamu. Hitaasti valkeni Siperia. Mies sinisissä verryttelyhousuissa ja valkoinen paita päällä punnersi hiki otsalla kahden sängyn välissä, uniset silmät, kuiva haiseva suu, hytissä unen tahmea löyhkä, hengittämätön ikkuna, hiljaiset teelasit pöydällä, vaienneet muruset lattialla. Edessä oli uusi päivä." 

Junan hytissä nro 6 mies ja tyttö matkustavat Moskovasta Mongoliaan. Kirja kertoo kahden, toisistaan poikkeavan, ihmisen kohtaamisesta. Voiko yhteys ihmisten välillä syntyä silloinkin, kun toinen on votkaa kittaava, tyhjäkatseinen naisia huoritteleva ja pillua vonkaava venäläinen raksamies ja toinen vaitonainen, läheisiään kaipaava suomalaissyntyinen arkeologityttö? Ilmeisesti voi. 

Ihmisten välisen yhteyden syntymiseen tarvitaan usein kokemus samanlaisuudesta. Jaettu kokemus, yhtenevät mielenkiinnot, samansuuntaiset arvot ja ajatukset edesauttavat toisen mielen tavoittamista samalla kun oma mieli tulee toisen toimesta ymmärretyksi. Samanlaisuuden ajatus yhteyden muodostumisen taustalla on järkevä. Ihmiset vain harvoin ovat samanlaisia ja väitetään, että vastakohdillakin on taipumusta tuntea vetoa toisiinsa. 

Kuten kirjan mies ja tyttö, joilla ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan paljon yhteistä, loivat välilleen absurdin ja hellyttävän kumppanuuden. Mielestäni on käsittämätöntä, miksi tyttö jää miehen kanssa hyttiin tai kulkee hänen kanssaan kaupungeissa ja lopuksi tukeutuu häneen hädän hetkellä. Tyttöhän vihaa miestä. Mies on ronski ja pelottava, mutta jotenkin tyttö kokee karskin miehen turvalliseksi ja ajoittain jopa lempeäksi. Miehen karskiuden takana piileskelevä herkkyys olisi jäänyt näkemättä ellei tyttö olisi asettunut kuuntelemaan ja mies näyttämään avoimesti millainen on. Ehkäpä siinä on yhteyden muodostamisen välineet, kuunteleminen ja aitous. Ehkä silloin erilaisuudesta muodostuu samanlaisuutta.   

Se, mikä tyttöä ja miestä yhdistää on yksinäisyys. Irrallisena ja yksin matkaansa tekevä tyttö löysi turvaa moraalittomasta ja karkeasta, mutta muuttumattomasta ja paikallaan pysyvästä miehestä. Tyttö lievensi miehen yksinäisyyttä kohtaamalla ja hyväksymällä. Junamatkan ajan he olivat yhdessä yksin.        

Hytti nro 6:n kuvaaman melankolisen, vaitonaisen ja karun Neuvostoliiton pystyy aistimaan kaikilla aisteilla kuin olisi itse läsnä. Liksomin tekstiä lukiessa on helppoa nähdä surullisena roikkuvat harmaat pilvet ja nuhjuiset hartioilla lepäävät saalit, kuulla kovat sanat ja epäterveenä rohisevat ja kolisevat laitteet,  haistaa votkan ryydittämät sipulin ja smetanan pölähdykset, tuntea hikiset kainalot, tunkkainen iho ja piiskaava viima, maistaa kitkerää, hieman liian makeaa teetä ja kokea ihmismielen alistuneisuus, lakonisuus ja kireys. 

Hytti nro 6 on kirja joka puistattaa ja masentaa, mutta kiehtoo karmivalla arkirealismillaan.       

"Valkoisia lepattavia kalsarinlahkeita,löysiä peniksiä, tassukoita, tussukoita, tössyköitä, leveitä flanellisia kukkayöpaitoja, villasukkia, saaleja, harittavia hammasharjoja, yö kiitää pimeyden halki aamuhämäräksi, ankara jono vessan pyhättöön, kuivapesua kusenlöyhkän keskellä, ysköksiä, häpeää, noloja ilmeitä, höyryäviä teelaseja, isoja laattoja kuubalaista sokeria, paperinkevyitä lusikoita..."  

(Vain) Liksom pystyy yhdistämään votkan ja teen huuruisen junan hytin, aamupunnerruksin päivänsä aloittavan miehen, kalliomaalauksia maailman ääriin metsästävän arkeologin ja kietoa kokonaisuuden Neuvostoliitolla maustettuun tarinaan yksinäisyydestä ja kohtaamisesta. 

Rosa Liksom on saanut ihailijan <3.

Kirjan tiedot: 

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)

WSOY

199 sivua 

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

"Valtameri on sisällä jokaisessa, joka on sen nähnyt. Valtameri kulkee aina mukana jokaisessa, joka on sen nähnyt. Valtameri jää sisälle jokaiseen, joka on sen nähnyt." 

"Valtameri vangitsee. 

Valtameri on vapauden ylin aste.

Valtameri on kuolematon.

Valtameri on olotila.

Valtameri on mielentila.

Valtameri on olomuoto.

Valtameri on oleminen. 

Valtameri on."

Islannissa ei ole perhosia on kaunis, tarunhohtoinen ja runollinen kirja saaresta, valkoisesta talosta ja siellä asuvista perheistä. Tarinoihin sopii mukaan myös muutama lohikäärme, peikkotyttö ja monen sukupolven ajan elävä Raudhollin Ragnhildur. 

Tarina soljuu eteenpäin huomaamatta, toinen toistaan kauniimpien luonnon kuvausten ja maagisempien kertomuksien ohessa. Islannissa ei ole perhosia on minulle ensimmäinen kirja, jossa lauseita on aseteltu erilaisiin muotoihin ikään kuin syventämään kirjoitettua. Pidin tästä tavasta ja mielestäni se sopi kirjan runolliseen ja esteettiseen tyyliin. Kirja on kokonaisvaltainen elämys ja herättää lukijan mielenkiinnon näillä erityisillä keinoilla ja ripauksella magiaa. Ehkä hieman hämmentävää onkin se, että kirjassa ei revitellä juonen käänteillä, yllättävillä sattumuksilla tai ihmissuhdedraamalla, vaan Kätlin Kaldmaa saa lukijansa haaviin taianomaisella tavalla kirjoittaa lisäten ajoittain joukkoon jotain yllättävää ja mielenkiintoista kuten tarinoita peikkotyttö Einhver Ekkineinsdottirista.  

Islannissa ei ole perhosia herätti minut pohtimaan satuja, mielikuvitusta ja uskon asioita. Huomaan usein haluavani uskoa ja säilyttää tämän lapsille ominaisen tavan uskoa,ihmetellä ja luoda. En tiedä voinko syyttää aikuisuutta, "realiteetteja" vai yhteiskuntaa siitä, vaikka haluaisin, se tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta. Kirjaa lukiessa huomasin ärtyväni, kun tarina ei edennytkään loogisesti, vaan hyppäsi peikkotyttöön, se ei kertonut auki kuka tai mikä tämä Raudhollin Ragnhildur oikein on tai miksi kirjassa oli mukana kertomus Penelopesta, joka ilmeisesti ei kuulunut muiden henkilöiden sukuun. Päässäni jankkasi kysymys: miten nämä kaikki nyt liittyvät yhteen? 

Edellä kuvatut kysymykset ja ärtymiseni kertovat siitä, että odotan asioiden olevan loogisia, (aikuisen) kankean mielen ymmärrettävissä ja selitettävissä. Kirjan kiehtovaan maailmaan oli vaikeaa heittäytyä sillä mielikuvituksen täyttämä satumainen ja maaginen maailma on muodostunut etäiseksi ja epätodeksi. Harvoinhan asiat ovat loogisia ja on harmillista, että johdonmukaisiksi niitä yrittää siitä huolimatta istuttaa. Voisiko asiat vain olla niin kuin valtameri on. Ihmetellä olevaa?   

Kirjassa yhdistyi kaksi maailmaa. Toinen arkinen, ihmisten selviytymistä luonnon armoilla kuvaava todellisuus ja toinen pinnan alla kytevä tarujen maailma, luonnon kanssa yhtä oleva ja sieltä voimansa ammentava fantasia. 

Minulle heräsi pakottava tarve matkustaa Islantiin, jossa nämä maailmat toivottavasti elävät rinnakkaisina todellisuuksina vielä tänäänkin. Pakottava tarve heräsi myös löytää se mielen todellisuus, jossa ihmettely piirtää ääriviivat ja mielikuvitus värittää sisällön. 

Islannissa ei ole perhosia on kaunis kirja. Kätlin Kaldmaan kykyä  luoda kauneutta ja yhteyttä luontoon voi vain ihailla.  

"Kristinin kahdesta kohdasta vahvoin ompelein kokoon kursittu sydän aukesi kuin lumivalkoinen, melkein läpinäkyvä ruusu, terälehdet siveästi keltaista ydintä suojaten. Varovasti, hyvin varovasti hän päästi jälleen veren virtaamaan sen suoniin, niin että viikon kuluttua sydämen valkoinen ruusu oli oikein sievänä, oikein siveänä, saavuttanut kauniin roosan värin. Arvet jäivät sisempien terälehtien peittoon, niin että ulkopuolelta näkyi vain koskematon, puhdas kauneus. Haava oli sydämen sydämessä piilossa." 

       

Kirjan tiedot: 

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid)

Fabriikki kustannus 

Suomennos: Outi Hytönen

246 sivua 

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

"Sydämessäni on yhä suuri kierouma, vaikka aiemmin kuvittelin että näin voimakas rakkaus kahta ihmistä kohtaan saisi sen suoristumaan"

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston jälkeen olen hämmentynyt. Mikä tämä kirja on?! Kirja kertoo kaiken, samalla kun se on arvoituksellinen ja jättää asioita kertomatta. Se on tarina parisuhteesta ja perhearjesta, vaikka oikeasti se on täydellinen kuvaus ihmismielen nerokkuudesta ja hauraudesta. Surullisen hauska löyhien assosiaatioiden ketju, joka on kaikessa löyhyydessään luovasti looginen. Syvien pohdintojen jaosto kertoo kuinka taidehirviön ura vaihtuikin näyttelemiseen loukattujen tunteiden pikku teatterissa.   

Syvien pohdintojen jaosto on täynnä oivalluksia, tarkkanäköisiä huomioita arjesta ja ihmisistä. Tunnistan täydellisesti märän puseron surullisen koiramaisen hajun, sen millaista on punoa vauva-arjen keskellä tarinoita tyhjästä ja sen olon, kun aika on kiireellistä ja samaan aikaan pitkäveteistä. Minäkin vihaan ihmisiä, jotka väittävät antavansa satakymmenen prosenttia ja ihmettelen miksi kiltit ihmiset ovat tekemisissä kanssani. Luulen tietäväni miltä vauvan juonikas ilme näyttää ja juutun miettimään kuinka sietämätöntä on, että asiat hajoavat, ilman ihailtavaa korjaamistaipumusta. Niinpä, joogassa on parasta lopussa viltin alla tapahtuva kuolleen teeskentely. 

Jenny Offill (kaimani, jonka heijastamassa kunniassa yritän epätoivoisesti paistatella ;)) kirjoittaa tavalla johon en ole aikaisemmin törmännyt. Se on hämmentävää, osuvaa ja suorastaan nerokasta. Bloggaamisen ongelmaksi tosin muodostuu se, että haluaisin siteerata kaikki kirjan lauseet. Ja toiseksi, kirjan selailusta ja uudelleen lukemisesta ei tule loppua. 
Jäin pohtimaan sitä, että miksi kerronta vaihtuu yllättäen minä -perspektiivistä ulkopuoliseen vaimon ja miehen tarkkailuun? Ikään kuin kertoja katselisi omaa elämäänsä ulkopuolelta, erillään leijuen. Lopuksi kerrontaperpektiivi vaihtuu ja on olemassa me. Ehkä se kertoo siitä, kuinka itselle hankalissa tilanteissa on helpompi olla etäällä, kauempana tunteista, jotka olisivat liian tuskallisia siinä hetkessä kannettavaksi.       

"Saatat luulla, että tuntemasi henkinen tuska on pysyvää, mutta suuren enemmistön kohdalla kyseessä on vain ohimenevä vaihe. 

(Mutta mitä jos minä olenkin erityinen? Mitä jos kuulun vähemmistöön?)" 

Päähenkilö antaa kokemuksestaan ja mielen maailmastaan paljon vihjeitä. Hän on niin väsynyt kaikkeen, saa paniikkikohtauksia ja kärsii unettomuudesta. Hän pohtii eheytyisikö mieli luonnonkauniissa paikassa ja johtuiko ennen naimisiin menoa vaivannut tuberkuloosi yksinäisyydestä. Hänelle itkeminen huomiota herättämättä, on mahdollista hautausmaalla. Esineiden kihiseminen täytyy salata samalla tavalla kuin setelit pysyvät piilossa kirjojen välissä. Hänen kätensä lakkaavat heilumasta kuin siivet, kun hän syö pillereitä. 
Useimmat ihmiset pystyvät luottamaan siihen, että heidän mielensä toimii kuten he haluavat ja hallinta omiin ajatuksiin on säilynyt. Kirjan päähenkilö tunnistaa, että hänellä ei ole kontrollia omaan mieleensä eikä hän myöskään aina pysty ymmärtämään miksi saati vaikuttamaan siihen. Mielen hauraus, mutta samalla sen herkkyys ja rikkaus tekevät hänestä haavoittuvan ja pelokkaan. Niin tavallisen, mutta kuitenkin ainutlaatuisen, ihanan sensitiivisen ihmisen.  

"Pari päivää myöhemmin huomaan toivovani salaa, että olen nero. Mikä muu voisi selittää sen, ettei mikään määrä unilääkettä riitä tainnuttamaan mieltäni?" 

Syvien pohdintojen jaosto on loistava, nerokas ja moniulotteinen. Tärkeäksi, henkilökohtaiseksikin muodostunut kirja, johon tulen palaamaan vielä. Useasti. 


P.S. Hymyilyttää. Joku muukin on etsinyt Googlesta vastausta kysymykseen: Did George Washington have 36 dogs? 

Koiria on saattanut olla jopa 50 tai enemmän :). 


Kirjan tiedot: 

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Dept.of Speculation)
Suomennos: Marianna Kurtto
Gummerus kustannus oy 
234 sivua