"Sormet toimivat yhä. Ne ovat hitaammat kuin ennen ja kipeytyvät joskus niin että niitä on lepuutettava. Hän kirjoittaa kootakseen muistojaan. Saadakseen otteen eletystä elämästä. Hän toivoo, että nimenomaan Jenny löytää kaiken sitten kun hän kuolee. Että Jenny lukisi tekstin ja hymyilisi valokuville."
Punainen osoitekirja on 96-vuotiaan Doriksen. Hän on kirjoittanut sinne elämänsä aikana tapaamiensa ihmisten nimet. Nyt hän on yksin, lähes kaikki hänelle merkitykselliset ihmiset ovat kuolleet. Hän palaa osoitekirjansa avulla muistoihin ja kirjoittaa elämästään sisarentyttärentyttärelle, jotta elämä olisi ja pysyisi, muistoissa ainakin.
Punaisen osoitekirjan kerronta ja tarina muistuttavat Hollywood -elokuvien kliseistä dramatiikkaa. Ajoittain imelää, ehkä päälle liimattua ja ilmiselvää. KUOLLUT -merkinnät henkivät ylidramaattisuutta ja teksti on lukijalle valmiiksi pureskeltu, hieman lukijan ymmärrystä aliarvioiva. Varmuuden vuoksi kannessakin on kerrottu, että vuoden koskettavin.
MUTTA. ISO MUTTA. En antanut näiden asioiden häiritä. Tai, jos totta puhutaan, en edes huomannut niitä kunnes suljin kannen. Jostain vasemmasta aivopuoliskosta alkoi kaikua jäntevää kritiikkiä ja älyllistämistä. Totuushan on se, että tarina oli ihana ja kuten povattiin, koskettava.
Ensimmäisiä sivuja lukiessani teksti sumeni ja lukeminen kyynelien täyttämillä silmillä oli haasteellista. Noloa. Tai ei. En tiedä.
Punainen osoitekirja alkoi tuntua omakohtaiselta. Pieni tukholmalainen kaupunkiasunto muuttui mikkeliläiseksi kerrostaloasunnoksi. Asunnossa ei hipsutellutkaan Doris vaan mummoni Terttu. Pöytäliina aina niin sileä ja symmetrisesti paikallaan. Niin kuin kaikki muutkin tavarat. Kaikille oli oma paikkansa. Rypyttömän liinan päällä kauniisti aseteltuna ne ruusuin koristellut liian pienet kahvikupit,joihin sormi juuttui kiinni. Aina meitä pöydässä odottamassa. Ne hauraat, mutta huolitellut verisuonten pullistamat ryppyiset kädet, jotka neuloivat virheettömät villasukat ja taituroivat ajallaan saapuvat nimipäiväkortit.
Muistot herättävät ristiriitaisia tunteita. Syyllisyyttä, miksi en käynyt useammin. Surua siitä, että nyt se ei enää ole mahdollista. Vihaa, siitä miksi lääkärit eivät kuunnelleet, tehneet "jotain". Kiitollisuutta, siitä luottamuksesta ja uskosta minua kohtaan. Onnellisuutta muistoista. Haikeutta ja epätietoisuutta siitä, kuinka paljon jäikään tietämättä ja kuulematta.
"Selailen joskus osoitekirjaani. Siitä on tullut elämänkarttani. Kirjoitan sinulle siitä vähän. Niin että sinä, joka jäät ainoaksi muistamaan minut, muistaisit myös elämäni. Tämä on eräänlainen testamentti. Annan sinulle muistoni. Ne ovat hienointa mitä minulla on."
Näin punaisen osoitekirjan herättämänä jäin pohtimaan minkälaisia muistoja mummollani olisi ollut testamentattavaksi, millaisena elämä hänen silmissään ja kokemuksissaan näyttäytyi, millainen hän oli. Tunsinko häntä todella vai vain pienen osan hänestä. Mistä kaikesta hän on vaiennut? Muistoja, joita en kuullut ja joita olen jäänyt kaipaamaan.
Doriksen elämässä on useita vuosikymmeniä, jolloin ei tapahdu mitään. Hän elää "tavallista" elämää homotaiteilijan ystävänä ja kodinhoitajana. Elämän ei tarvitse olla "elämistä" varten tai jatkuvaa elämysten virtaa muistojen tehtailemiseksi. Merkityksellisiä hetkiä on siellä täällä, elämä vie ja kantaa. Se, miksi tietyt asiat jäävät ikuisesti muistettaviksi, merkittäviksi ja arvokkaiksi muistoiksi, on mielenkiintoinen kysymys.
Toivon todella, että sinulla on joku, joka muistaa elämäsi. Vain niin muistot elävät ja rakentavat uutta, vaikka elämä päättyisikin. Vain niin ihminen ei ole yksin.
Punainen osoitekirja on päälle liimattu, kliseinen ja ihana <3.
"Toivon sinulle kaikkea tarpeeksi. Tarpeeksi aurinkoa valaisemaan päiväsi, tarpeeksi sadetta, jotta osaisit arvostaa aurinkoa, tarpeeksi iloa ravitsemaan sieluasi, tarpeeksi tuskaa, jotta osaisit arvostaa elämän pieniä iloja, ja tarpeeksi kohtaamisia, jotta aina silloin tällöin osaisit jättää myös jäähyväiset."
Kirjan tiedot:
Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja (2017)
Ruotsinkielinen alkuteos: Den röda addressboken
Otava
Suomennos: Tuula Kojo
317 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti