"On siis nämä kolme, psykoosi, rakkaus ja kirjallisuus. Mutta vain psykoosi altistaa ihmisen luhistumiselle. Kirjallisuus ei ole totta: se on turvallista, ravitsevaa ja puhdistavaa kuvitteellisuutensa vuoksi. Rakkaus puolestaan haalistuu eikä pauhaa Rakastajan sisällä kuin määrätyn ajan. Sitten rakkaus joko kuihtuu pois tai muuttuu sitkeäksi, sallivaksi rakastamiseksi, myöntyväiseksi paljaudeksi toisen edessä. Mutta psykoosi tuhoaa ihmisen. Se saa ihmisen mykistymään, sirpaloitumaan ja mitätöitymään. Merkitysten vyöry käy vastustamattomana psykootikon yli ja lopulta ihmistä ei enää ole."
Lasten planeetta on hauras ja älykäs, eikun intellektuaalinen kertomus avioerosta ja psykoosista. Kirja on tarkkanäköinen ja fiksu, jollain tavalla jopa liian älykäs ja tietoinen, liian siisti ja ehyt ollakseen kuvaus kriiseistä, epäonnesta ja vastoinkäymisistä. Pulkkinen kirjoittaa kauniisti ja rikkaasti. Samaistun havaintoihin, mutta silti kaikki tuntuu liian pumpuliin käärityltä. Ahdistus ja surukin siivottuina, ymmärrettyinä ja älyllä nidottuna arjen estetiikkaan. Tämä ei taida olla tarina inhimillisyydestä vaan inhimillinen tarina. Tämä on kaunis tarina vastoinkäymisistä ja kupruista verhoiltuna sofistikoituneisiin sutjautuksiin, pohdintoihin seksin sijainnista ja aamulla sämpylöitä leipoviin miehiin.
Pulkkinen kuljettaa kahta toisistaan hieman irrallistakin tarinaa rinnakkain. Tämä rinnastus, avioeron ja psykoosin yhteensovittaminen tuntuu jäykältä. Miksi ne on saatettu yhteen? Ne eivät ole syy-seuraus suhteessa toisiinsa, ne eivät ole saman henkilön kokemaa, niitä ei ole yhdistetty dramatiikan tai rosoisuuden lisäämiseksi. Voi olla, että pohdintani ovat syntyneet tarpeesta loogisuuteen tai johdonmukaisuuteen, joita luovuudessa ei välttämättä aina ole havaittavissa.
Päädyin kuitenkin siihen, että Lasten planeetta on pohjimmiltaan kirja yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Avioeron ja psykoosin yhdistää pelko. Pelko yksin jäämisestä ja itsensä menettämisestä. Pelko siitä, että ei asiat eivät tunnu enää hallittavilta, vain epävarmoilta. Selviänkö, romahdanko, jos romahdan, onko sieltä paluuta. Kerääkö joku sirpaleet ja yhdistää taas kokonaiseksi, auttaa luomaan yhteyttä muiden kanssa.
Minä ihailen ja hieman kadehdinkin Riikka Pulkkista. Tai sitä Riikka Pulkkista, jonka mieleni on luonut Lasten planeetta kirjan pohjalta. Hän ei varmaan ole se oikea Riikka Pulkkinen, mutta ihailtava,kadehdittava versio kuitenkin. Kriisienkin keskellä, kaiken sen haurauden ja turvattomuuden äärellä hän selviytyy ja on niin järkevä ja ymmärtävä. Hänen ei tarvitse selviytyä yksin. Kirjassa kuvatut kriisit ja ahdistus ovat rosoisia, mutta samaan aikaan sileitä, kauniita ja älykkäitä, koska niitä ympäröi turvallisuus, lämpimät läheiset ihmiset ja läheisyyttä huokunut lapsuus. Pelon keskeisyydestä huolimatta hänen arjessaan on aina kukkia, tuoretta pullaa, teetä ja yhteyttä.
Joskus ne elämän tärkeimmmät sanat kuuluvat jotenkin näin: "Istutaanpa alas ja keitetään kahvit, mä toin pullaakin".
Toivon, että kaikilla olisi mahdollisuus saada pullaturvaa silloin kuin on sen tarpeessa ja kaikilla olisi myös mahdollisuus tarjota sitä.
Jäinkin miettimään, että voiko mikään symboloida enempää lämpöä, turvallisuutta ja välittämistä kuin toisen tarjoama tai tekemä korvapuusti. No ehkä voi, mutta ei se huono vaihtoehto ole :).
"Potaska, lapsi hekottelee, ja se naurattaa myös äitiäni ja minua. Me nauramme kaikki.
Lilja pudottelee hiljaa terälehtiään keittiön pyödällä, mutta me nauramme. Nauramme nyt."
Kirjan tiedot:
Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018)
Otava
382 sivua.
