perjantai 26. huhtikuuta 2019

Valon ja varjon leikkiä -Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina



"Kyse on aina ja vain meistä kahdesta: Lilasta, joka haluaa minun antavan sen mitä hänen luonteensa ja olosuhteet ovat estäneet häntä antamasta, ja minusta, joka ei pysty antamaan sitä mitä hän vaatii;Lilasta, joka suuttuu riittämättömyyteeni ja haluaa kostoksi häivyttää minut samoin kuin on tehnyt itselleen, ja minusta, joka olen kirjoittanut kuukausikaupalla luodakseni hänelle muodon jonka ääriviivat eivät hälvene, kukistaakseni, rauhoittaakseni hänet, jotta saisin itse rauhan." 


Kadonneen lapsen tarina on Elena Ferranten Napoli-sarjan viimeinen osa. Loistavan ystäväni jälkeen olin, monien muiden tavoin, koukussa. Vielä silloin en tajunnut miksi. Niin, miksi olin koukuttunut tästä kahden ystävyksen Lilan ja Elenan tarinasta? Kirjat ovat toki täynnä draamaa, vivahteikasta ja rosoista napolilaiskorttelin elämää, ihmissuhdekoukeroita ja sattumuksien seuraamuksia. Mikään italiaksi dubattu tekstimuotoinen kauniit ja rohkeat kirjasarja ei suinkaan kuitenkaan ole. Kirjojen ihmiset ja yhteenkietoutuneet elämät kun tuntuvat aidoilta. Ovat aitoja. Aitoja siinä kaikessa monimutkaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan mitä vain ihmiset ja suhteet voivat olla. En koukuttunut siis varsinaisesti tarinan, juonen tai draaman vuoksi. Minä koukutuin aitoudesta. Siitä kuinka Lilan ja Lenún suhde on jotain niin ristiriitaista ja vaikeaa ymmärtää. Heidän symbioottisesta ja toisiaan täydentävästä keskinäisestä riippuvuudesta muodostui myös minun riippuvuuteni. Olen koukussa heidän välillään vallitsevaan voimaan. Näkymättömään yhteyteen, joka ilmenee vihan, katkeruuden, ivallisuuden ja rakkauden, ilon sekä anteeksiantamisen muodoissa. Yhteys, joka jatkuvasti muuttuu ja saa voimansa ennakoimattomuudesta. Yhteys, joka kuitenkin pysyy pohjimmiltaan samana. Yhteys, joka hakattiin kiveen jo silloin kun kaksi nukkea heitettiin korttelin talon kellariin.




Lilan ja Elenan suhde on kuin valon ja varjon. Ilman toista ei ole toista. Toisesta ei pääse eroon vaikka haluaisi. Ne ovat olemassa samaan aikaan, kun toinen paistattelee valossa on toinen väistämättä silloin varjossa. Erityisesti heidän mieleensä rakentuneet valon ja varjon vuorottelut ovat kiehtovia. Lilan synkkyys ja todellisuuden hämärtyminen, ääriviivattomuus vie hänet mukanaan varjoteatteriin, varjojen maailmaan, jossa olemassa oleva on tummaa, hahmollista ja hahmotonta. Lenua seuraa varjot, menneisyys ja Lila sekä tunteet ja ajatukset, jotka kieltämällä hän luo itselleen tumman, epämääräisen seuralaisen. Siinä missä Lila on kärkäs ja ilkeä osaa myös Elena olla välinpitämätön ja armoton. Korttelin varjot ilmenevät ystävysten mielissä ja suhteissa sitä voimakkaammin mitä pontevammin he yrittävät varjojaan karistaa.   

Erityisesti Lila on Lenúlle sekä varjo että valo. Lila on Lenúlle se voima, joka vie eteenpäin. Hänen vuokseen tai takia Lenú tekee mitä tekee, kykenee ja pystyy. Samaan aikaan kun vihaa sitä että on Lilan valosta riippuvainen, hän rakastaa ja tietää, että ilman hänen valoaan, hänellä itsellään ei ole varjoa eikä ilman varjoa voi olla olemassa. Valo tuo mukanaan aina varjon. Lenu yrittää karistaa varjoaan siinä onnistumatta. Lopulta hän ymmärtää, että valo ja varjo kulkevat rinnakkain, yhdessä. Siinä ei vain ole muuta vaihtoehtoa. 



Loppujen lopuksi Ferrante on kirjoittanut kirjasarjan, jonka kertojana on Lenú,mutta päähenkilö ja ydin on Lila. Tarinan voima kumpuaa Lilasta. Kaikki mitä Ferrante kirjoittaa on jatkuvasti suhteessa Lilaan. Elenan elämäntarina on mielenkiintoinen, mutta ilman hänen jatkuvaa oman elämänsä suhteuttamista Lilan elämään tarina olisi ehkä jäänyt tyhjäksi. Juuri tämä suhteen merkityksen avaaminen ja ristiriitaisten voimien kuvaaminen on niin ansiokasta, että Ferrantea voi ylistää tarkkanäköisenä, vivahteikkaana ja loistavana kirjoittajana. Kadonneen lapsen tarina kerää kaiken yhteen ja antaa lopullisen muodon tarinalle. Lopetus avaa ja verhoaa kiehtovasti. Tarkentaa ja jättää lukijansa yksin luomiensa merkityksien kanssa. Upea kirja ja kirjasarja. 

Me ihmiset luomme merkityksiä aina suhteessa johonkin. Onnistumisen tunnistaa siitä, että tietää mitä on epäonnistua. Menetyksen taustalla piinaa tietoisuus siitä mitä joskus on ollut. Ilon pirskahdellessa suru on läsnä, vaimeampana vain. 
Vain valossa voi nähdä varjonsa. 

"Vahingoittaa voin vain sellaista ihmistä, joka rakastaa. Ja minä en rakasta enää ketään."



Kirjan tiedot: 

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (2018) 
Suomennos: Helinä Kangas 
Kustannus: WSOY
512 sivua