sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Rosa Liksom: Everstinna



" Menheen elämän ilo on siinä, että se ei koskhaan pallaa. Mikhään ei silti katoa koskhaan pois."


Olen vaikuttunut, ehkä järkyttynyt, jopa ahdistunut, mutta kuohuksissa ja väkevöitynyt luettuani Rosa Liksomin Everstinnan. Kirja on voimakas ja vahva, jotain vaikeasti sanoitettavaa. Se tuntuu vatsanpohjassa. Ajatuksia herättävä toki, mutta ennen kaikkea tämä kirja on valtoimenaan tulvivaa tunnelaavaa. Tätä kirjaa on mahdotonta vain lukea, se eletään. 

Everstinna kertoo sota-ajan Suomesta ja parisuhteesta. Erityisesti se kertoo rakkaudesta, riippuvuudesta ja vallasta toiseen ihmiseen. Siitä, kuinka rakkaus on sokea ja ihminen julma. Kirjassa avioliitto muutti kahden ihmisen välisen suhteen lopullisesti vallan ja taistelun tantereeksi. Avioliiton myötä toinen muuttui omaisuudeksi. "Nyt sie olet yksin minun ja mie saan tehä sulle mitä haluan, se toisteli". Toisen muuttuessa omaisuudeksi, toinen esineellistyi inhimillisyyden kadotessa. Se inhimillisyys, jonka everstinna everstissä näki, oli arkuutta ja pelkoa. Arkuus ja pelko oli hävitettävä vihalla, hyökkäyksellä, voimaa ja valtaa kasvattamalla. Heikkous ja voimattomuus olivat tunteina sietämättömiä, yhtä sietämätön oli se kotona odottava ikävästä riutuva ja alistuva muistutus näistä tunteista. En tiedä järkyttääkö minua enemmän everstin sadistisuus vai everstinnan sietokyky. Kaikessa järkyttävyydessään Liksom on onnistunut kuvaamaan vastavoimien vetoa, symbioottista kietoutuneisuutta ja riippuvuutta niin onnistuneesti, että on ymmärrettävää miksi everstinna ei lähde tai miksi eversti ei lähde hänestä. 

Myönnän häpeillen, että tämä oli ensimmäinen lukemani Liksomin teos. Mistä olenkaan jäänyt paitsi! 
Everstinna on kirjoitettu meän-kielellä ja niin taitavasti, niin juukelin taitavasti. En pysty käsittämään kuinka tällainen kirja voi syntyä, mistä tällainen teksti kumpuaa? 
Liksomin kuvailut ovat yksityiskohtaisia, tarkkanäköisiä ja niin todellisia.Ajoittain ne sattuvat ja saavat hengästymään lähestulkoon kuin olisi itse paikalla.Käsittämätöntä. 


Voimakas ja loistava kirja. 




Kirjan tiedot: 

Rosa Liksom: Everstinna 
Rosa Liksom ja Like kustannus Oy 2017
194 sivua






sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton



"Nytkin minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain noloa, ja niin käy aina, kun mieleeni palaavat lapsuuden aikaiset tunnot, ne valtavat elämänkokemuksen aukot, joita ei voi koskaan paikata. Ja silti -minä paikkaan muiden mokia, vaikka vaistoan, että he vedättävät minua."

Nimeni on Lucy Barton on tarina menneisyydestä ja nykyisyydestä. Kertomus ehkäpä merkittävimmästä suhteestamme, suhteesta äitiin.

Vuosia erossa olleet äiti ja tytär kohtaavat sairaalavuoteen äärellä viiden päivän ajan. Yhdessä vietetyt viisi päivää kuvaavat Lucyn rikkonaista ja turvatonta lapsuutta sekä hänen elämänsä kulkua nyt. Strout kirjoittaa ytimekkäästi jättäen aukkoja, niin taitavasti ja hienovaraisesti, että tarina on kuitenkin ehyt ja inhimillinen. Tarina on elämää on ilman draamaa. Sellaista niin kuin elämä on, kun siihen on sopeutunut. 

Stroutin kerronnan todellinen taidonnäyte on Lucy, niin herkkä, haavoittuva ja naiivi, jopa avuton. Hänen takertumisensa äitiin riipii sielua. Pelko, että äiti hylkää, on jotain mitä hän on kokenut lapsuudessaan ja sitä samaa hän yrittää edelleen epätoivoisesti välttää. Ei ole väliä onko hän aikuinen, sillä suhteessa äitiin hän on aina lapsi. Äidin rakkautta ja hoivaa kaipaava, tarvitseva lapsi. Strout on saanut kiteytettyä tämän kaiken heidän tapaansa olla vuorovaikutuksessa ja erityisesti sanaan "Mami", joka toistuu Lucyn menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa omassa äidin roolissaan. Lucyn tytär huutaa "Mami" hätääntyessään, peloissaan. Samalla tavalla kuin Lucy anelee lapsekkaasti käsiään taputtaen äidiltään vastausta "Mami, rakastatko sinä minua, rakastatko?". Äiti ei koskaan vastaa, mutta hänen lempeytensä riittää. Lucy on onnellinen. Hän tarvitsee niin vähän, hän tyytyy niin vähään, mikä on kuitenkin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. 

Strout onnistuu kuvaamaan tukahdutettua surua rakentamalla sen ympärille toisen todellisuuden, sellaisen joka on helpompi muistaa ja joka kannattelee. Eletyn todellisuuden rajapinnat kuitenkin halkeilevat, kun empaattinen lääkäri pystyy ottamaan vastaan Lucyn kyyneleet ja kannattelemaan häntä sen pienen hetken. "Voi luoja, että hän oli kiltti. Hän oli niin kamalan kiltti." Äidin empatian osoitukset ovat kestämättömiä "nyt et jumalauta itke senkin idiootti". Suru, viha, pettymykset, niistä ei puhuta, niitä ei näytetä, ehkä niitä ei edes muisteta tai ainakaan niistä ei muistuteta. Toisessa todellisuudessa kipeitä asioita ei ole. Totuus niin kuin Lucy sen muistaa ei ole olemassa kuin hänen omilla harteillaan. On vain Kathie Nicelyn ja Harrietin ikäväksi kääntyneet elämänkohtalot, joiden kautta muodostuu yhteys äitiin. Äiti haluaisi olla tyttärensä tukena, mutta ei pysty. Hän ei vain osaa. Herkkä yhteys on kuitenkin olemassa ja löydettävissä.    




Nimeni on Lucy Barton on kirja, jossa on onnistuttu kuvaamaan jotain niin monimutkaista, hienovaraista ja ristiriitaista ymmärrettävästi ja todentuntuisesti. Se, miten Strout onnistuu siinä, on silkkaa taituruutta. Herää tunne, että hän tietää mistä kirjoittaa. 

lauantai 12. toukokuuta 2018

Yhdys sana -tyttö


Kyllä. Olin se yhdys sana -tyttö, jonka äidinkielen esseet ja referaatit räiskyivät punaista. Olin myös se tyttö, joka haahuili päämäärättömästi kirjastossa, koska ei tiennyt mistä aloittaa, vaikka niin kovasti sitä halusikin. Valitettavasti olin myös se tyttö, joka uskoi kirjojen olevan niille fiksuille. Niille, jotka lukevat "oikein" ja ymmärtävät lukemansa jollain minulle ulottumattomissa olevalla filosofisella metatasolla. 
Jouduin juuri googlaamaan, että kirjoitetaanhan metataso yhteen. Joudun tekemään niin usein, edelleen. 

Vuosikymmenien haahuilun jälkeen olen löytänyt kirjat ja kokenut millaista on uppoutua tarinoiden ja henkilöiden maailmaan. Siitä olen todella nauttinut. Usein kirjan lukemisen jälkeen tuntuu kuitenkin tyhjältä. Olisi paljon kommentoitavaa ja ajatuksia, joita jakaa. Sen tyhjyyden täyttämiseen olen luonut tämän blogin. 
Kirjojen ja lukemisen pariin minua auttoi ihana Lumiomena -blogi, josta olen löytänyt aivan huikeita ja koskettavia kirjavinkkejä sekä inspiraatiota tarinoiden pohdiskeluun.Kiitos siitä. 

Tämä blogi on siis inhimillinen yritys yhdistää noviisi lukijan ja amatööri kirjoittajan intohimot ja kiinnostukset yhteen. En tiedä kuinka siinä onnistun. Tällä hetkellä olen se tyttö, joka ei osaa (vielä). Se tyttö, jonka on vain pakko toteuttaa tämä.  



Ensimmäinen askel, check.