Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

"Nytkin minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain noloa, ja niin käy aina, kun mieleeni palaavat lapsuuden aikaiset tunnot, ne valtavat elämänkokemuksen aukot, joita ei voi koskaan paikata. Ja silti -minä paikkaan muiden mokia, vaikka vaistoan, että he vedättävät minua."

Nimeni on Lucy Barton on tarina menneisyydestä ja nykyisyydestä. Kertomus ehkäpä merkittävimmästä suhteestamme, suhteesta äitiin.

Vuosia erossa olleet äiti ja tytär kohtaavat sairaalavuoteen äärellä viiden päivän ajan. Yhdessä vietetyt viisi päivää kuvaavat Lucyn rikkonaista ja turvatonta lapsuutta sekä hänen elämänsä kulkua nyt. Strout kirjoittaa ytimekkäästi jättäen aukkoja, niin taitavasti ja hienovaraisesti, että tarina on kuitenkin ehyt ja inhimillinen. Tarina on elämää on ilman draamaa. Sellaista niin kuin elämä on, kun siihen on sopeutunut. 

Stroutin kerronnan todellinen taidonnäyte on Lucy, niin herkkä, haavoittuva ja naiivi, jopa avuton. Hänen takertumisensa äitiin riipii sielua. Pelko, että äiti hylkää, on jotain mitä hän on kokenut lapsuudessaan ja sitä samaa hän yrittää edelleen epätoivoisesti välttää. Ei ole väliä onko hän aikuinen, sillä suhteessa äitiin hän on aina lapsi. Äidin rakkautta ja hoivaa kaipaava, tarvitseva lapsi. Strout on saanut kiteytettyä tämän kaiken heidän tapaansa olla vuorovaikutuksessa ja erityisesti sanaan "Mami", joka toistuu Lucyn menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa omassa äidin roolissaan. Lucyn tytär huutaa "Mami" hätääntyessään, peloissaan. Samalla tavalla kuin Lucy anelee lapsekkaasti käsiään taputtaen äidiltään vastausta "Mami, rakastatko sinä minua, rakastatko?". Äiti ei koskaan vastaa, mutta hänen lempeytensä riittää. Lucy on onnellinen. Hän tarvitsee niin vähän, hän tyytyy niin vähään, mikä on kuitenkin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. 

Strout onnistuu kuvaamaan tukahdutettua surua rakentamalla sen ympärille toisen todellisuuden, sellaisen joka on helpompi muistaa ja joka kannattelee. Eletyn todellisuuden rajapinnat kuitenkin halkeilevat, kun empaattinen lääkäri pystyy ottamaan vastaan Lucyn kyyneleet ja kannattelemaan häntä sen pienen hetken. "Voi luoja, että hän oli kiltti. Hän oli niin kamalan kiltti." Äidin empatian osoitukset ovat kestämättömiä "nyt et jumalauta itke senkin idiootti". Suru, viha, pettymykset, niistä ei puhuta, niitä ei näytetä, ehkä niitä ei edes muisteta tai ainakaan niistä ei muistuteta. Toisessa todellisuudessa kipeitä asioita ei ole. Totuus niin kuin Lucy sen muistaa ei ole olemassa kuin hänen omilla harteillaan. On vain Kathie Nicelyn ja Harrietin ikäväksi kääntyneet elämänkohtalot, joiden kautta muodostuu yhteys äitiin. Äiti haluaisi olla tyttärensä tukena, mutta ei pysty. Hän ei vain osaa. Herkkä yhteys on kuitenkin olemassa ja löydettävissä.    

Nimeni on Lucy Barton on kirja, jossa on onnistuttu kuvaamaan jotain niin monimutkaista, hienovaraista ja ristiriitaista ymmärrettävästi ja todentuntuisesti. Se, miten Strout onnistuu siinä, on silkkaa taituruutta. Herää tunne, että hän tietää mistä kirjoittaa.