maanantai 27. elokuuta 2018

Mihin teillä hesalaisilla on aina kiire? Satu Vasantola: En palaa koskaan takaisin, luulen


"Olisiko sittenkin onnellisempi, jos ei olisi hypännyt toiseen, vieraaseen maailmaan. Maailmassa, johon ei ollut syntynyt, joutui jatkuvasti taistelemaan paikastaan ja pärjäämisestään, miettimään mistä ja milloin muille paljastuisi, että oli päässyt varkain heidän luentosaleihinsa ja kuppiloihinsa. Ja kun sinne oli kerran hypännyt, paluu ei ollut mahdollista vaikka tahtoisikin. Palaajassa oli vierasta verta, kuka sellaista tahtoisi takaisin. Eikä itsekään osaisi ajatella niin kuin ennen, ei pystyisi pyyhkimään pois yliopiston oppeja. 
Lähtijä oli ehkä toteuttanut unelmansa mutta tullut samalla luoneeksi elämän, jossa ei kuulunut enää kunnolla mihinkään eikä kenellekkään." 


Satu Vasantolan esikoiskirja En palaa koskaan, luulen on kertomus hyppäämisestä toiseen, tuntemattomaan maailmaan. Sopeutumisesta uuteen takertuen menneeseen, tuttuun maailmaan. Kuinka säilyttää ja löytää itsensä välitilassa. Pyrkiä paikkaan johon ei kuulu ja paeta paikkaa jonne ei voi kuulua. 

Vasantolan kirjaan sisältyi paljon odotuksia. En ole aivan varma miksi odotusarvo kirjaa kohtaan oli korkea, mutta niin se vain oli. Ehkäpä siksi, että kirjan päähenkilön tavoin olen loikannut toiseen maailmaan omaa paikkaani etsimään, pärjäämään ja unelmiani jahtaamaan. Ehkäpä siksi odotin kirjalta omakohtaisuutta, eletyn ja koetun auki kirjoittamista, minun sanojeni ja kokemuksieni osuvaa, kaunista myötäilyä. Sitä se ajoittain olikin ja ei ollut. Kirja oli kyllä mielestäni hyvä ja hotkaisin sen ahnaasti. Mutta jotain uupui, jäi tavoittamatta, jokin jäi pinnalliseksi, ehkä liian paljon draamaa ja yhteen punoutuneita juonenkäänteitä. Ehkä suureelliset odotukset häiritsivät syvällisemmän kokemuksen tavoittamista. Vaikea sanoa. 



Se kuitenkin mikä minua kirjassa puhutteli ja kiehtoi oli päähenkilön, Susannan, loikka ja muodonmuutos hesalaiseksi. Susanna ei vain lähtenyt ja muuttanut uuteen kaupunkiin, hän muuttui hetkessä hienoksi, kaikkitietäväksi ja ylimieliseksi hesalaiseksi. Joksikin joka ei Peräseinäjoelle kuulu eikä sen asukkaita edusta. Ihmisen identiteetti, persoona ja kaikki muuttui hetkessä. Hän ei kuulu enää meihin vaan niihin.  

"Mikä perkele siihen on mennyt ja milloin? Se oli lapsena aivan normaali, mutta se yliopisto kai siitä on tuollaisen tehnyt. Vaikka taisi se olla hyvää vauhtia matkalla kohti kusipäisyyttä jo ennen sitäkin. Helsinki sen sitten viimeistään pilasi. Se on noukkinut sieltä päähänsä joka ikisen oudon idean, jonka joku kaupunkilainen on sille keksinyt esittää. Ja nehän keksii se kyllä tiedetään. Kasvisruokaa ja kiintymyssuhdevanhempia, voi hevonpersus sentään."    


On vaikeaa ymmärtää miksi toisen ihmisen valinnat ja oman elämän eläminen herättävät paheksuntaa ja arvostelua? Missä vaiheessa ihmisen teot muuttuvat muiden tekemättä jättämiseksi, kolikon kääntöpuoleksi? Onko se joltain pois, vaikka toiset yliopistossa opiskelisivatkin tai Helsinkiin muuttaisivat? Jotakin ihmeellistä vaaraa siinä taitaa piillä, kun jotkut siitä niin mielensä pahoittavat. 

Sopeutuminen ja joukkoon kuuluminen on välillä monimutkaista. "Mistä oot kotoisin, kun sä puhut murteella?" "Puhu suomea kun ei tosta slangista saa selvää." "Hei, väistä vähän" "Mihin teillä hesalaisilla on aina kiire?" "No, kohta on väikkäri tulilla!" "Eikös ne maisterit joudu suoraan kortistoon?"

Välillä ei vaan tiedä kuinka puhua, liikkua ja mitä elämällään tehdä. Se mikä käy toisessa maailmassa ei välttämättä tule ostetuksi toisessa. Toivottavasti En palaa takaisin koskaan, luulen kaltaiset kirjat tekevät sopeutumisesta ja sen ymmärtämisestä hieman helpompaa.   

 
P.S. Siihen en osaa edelleenkään vastata, että mihin meillä hesalaisilla on niin hirvee kiire. Johtuu varmaan siitä, että olen niitä Espoon hesalaisia. 



Kirjan tiedot: 

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen (2018)
Tammi 
377 sivua 







sunnuntai 19. elokuuta 2018

Kissakuiskaaja, eksistentiaalinen kriisi ja muuta häröä -Haruki Murakami: Kafka rannalla


"Sormet tytön hukkuvan 
kynnyskiveen tarttuu sannalla. 
Hän nostaa helmaa hameen sinisen 
ja katsoo, katsoo
Kafkaa meren rannalla."

Murakamin Kafka rannalla oli monellakin tapaa haasteellinen kirja. Se on pitkä, se on pullollaan realistisia yksityiskohtien luetteloita ja se on hämmentävää "en tajuu ollenkaan" -surrealismia. Ajoittain halusin lopettaa kirjan lukemisen kesken, koska se tuntui tylsältä ja naiivilta. Kirjan lopettamista ei kuitenkaan pystynyt toteuttamaan, koska aina tuli jotain: puhuva kissa tai kissaa puhuva mies, kalasade taivaalta tai viskimies Johnnie Walker taikahuilu projekteineen. Ajoittain tylsiä ja arkisen koruttomia, hieman kaurismäkimaisia tapahtumia yhdistettynä häröön surrealistiseen, unen sekaiseen rinnakkaistodellisuuteen. 
Mitä oudommaksi kirja muuttui sitä vakaammin se oli luettava loppuun. Jospa tälle kaikelle löytyisi punainen lanka, yhdistävä tekijä ja jokin "järkevä" lopputulema.


Kirjan henkilöitä tuntui yhdistävän jonkinlainen eksistentiaalinen kriisi tai ainakin olemassaolon merkityksen ja tarkoituksen pohdinta. Siinä missä neiti Saeki elää menneisyydessä ja toisessa maailmassa odottaen kohtaloaan ja jättäen nykyisyyden merkityksettömäksi ja tyhjäksi, Nakata elää tässä hetkessä, rutiinien ja lempiruokien täyttämässä elämässä pohtimatta olemassaolonsa tarkoitusta, Oshima yrittää löytää itsensä usean identiteetin ristitulesta ja Hoshino hylkää tavallisen elämänsä ja lähtee etsimään merkityksellisempää tilaisuuden koittaessa. Konkreettisimmin itseään, tarkoitustaan ja olemassaolonsa merkitystä etsii Kafka, tämä järjestelmällinen, aspergerihtava, epätavallisen älykäs ja filosofinen isälleen näkymätön 15-vuotias teini, jonka äiti ja sisko ovat jättäneet. Onko Kafkan elämän määrittänyt ennalta kohtalo vai onko oma tie mahdollista löytää? 

"Asiat eivät koskaan järjesty sillä lailla kuin luulisi, mutta se juuri tekee elämästä mielenkiintoisen"

Kafkan herättämä eksyneisyys, yksinäisyys ja tulevaisuuden arvuuttelu resonoi omiin nuoruusvuosiin ja eksistentiaaliseen kriisiin, jolloin walkmanissa soi myös Radiohead. Thom Yorken tuskainen vaikerointi, angstisuus, omnipotentti uho yhdistettynä pelkoihin ja herkkyyteen. Siihen, että tietää kaiken, mutta ei ymmärrä mitään. Kunpa voisi palata kertomaan itselleen, että kaikki järjestyy kyllä, vaikka ei aina sillä tavalla kuin luulisi, mutta järjestyy kyllä. 

Jos Kafka rannalla -kirjan kuvaisi musiikkina, se olisi ehdottomasti Radioheadin Kid A albumi. Surrealistista, outoa häröilyä, ajatonta olemista ja päämäärätöntä leijumista. Riipaisevaa ja ahdistavaakin. Mahdotonta ymmärtää, jota on kuitenkin pakko yrittää ymmärtää.

   

"Mutta en tajua vieläkään. Olen ihan pihalla. Sinä väität, että äiti rakasti minua kovasti. Haluaisin uskoa sen, mutta jos se on totta, sitten minä en taas tajua. Miksi pitää satuttaa niin pahasti ihmistä, jota rakastaa? Jos niin on, mitä mieltä koko rakastamisessa silloin enää on? Miksi helvetissä niin pitää olla?" 
Jään odottamaan vastausta. Pidän suuni kiinni pitkän aikaa, mutta vastausta ei kuulu, joten käännyn katsomaan. Poika nimeltä Varis on kadonnut. Jostain ylhäältä kuuluu siipien läpsettä. 
Et tajua mistään mitään.  







Kirjan tiedot: 
Haruki Murakami: Kafka rannalla 
Japaninkielinen alkuteos: Umibe no Kafuka
Tammi 
Suomennos: Juhani Lindholm
639 sivua







lauantai 4. elokuuta 2018

Faktaa vai fiktiota? -Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


Mistä on Siivoojan käsikirja tehty? 

Pesuloista, Jim Beam -viskistä, hampaattomasta isoisästä, tärisevä kätisestä intiaanista, whitetrash -henkisistä rikkaista pimuista, hyasintin sipuleita syövästä ensirakkaudesta ja aikuisen vastuilla kuormitetuista lapsosista. Siitä on Siivoojan käsikirja tehty.   

Lucia Berlin toimi elämänsä aikana monenlaisissa rooleissa: kirjailijana, opettajana, äitinä, alkoholistina ja yksinhuoltajana. Siivoojan käsikirjan lyhyiden kertomusten päähenkilöt ovat usein juuri jossakin näistä rooleista. Väistämättäkin tulee pohtineeksi kuinka paljon Berlin kirjoittaa omasta elämästään ja itsestään.   

"Todellisia tapahtumia täytyy jollain tavoin muokata aivan huomaamattomasti. Se on muodonmuutos, ei totuuden vääristelyä. Itse tarinasta tulee totta, ei pelkästään kirjoittajalle vaan myös lukijalle. Hyvässä kirjallisuudessa lukijaa ei suinkaan kutkuta jonkin tietyn tilanteen vaan totuuden tunnistaminen."  

Pidän Berlinin tavasta ajatella ja kirjoittaa. Tarinan on oltava todellinen, samaistuttavissa, mutta ennen kaikkea uskottava. Tarinan kertojan on pystyttävä vakuuttamaan, että tietää mistä puhuu. Tarinan tulisi tavoittaa tunnetasolla, olla aito ja kirjailijasta itsestään lähtöisin. Sopivasti muodonmuutoksen läpikäyneenä. 
Tulee mieleeni kirjailijahahmo Sarah Paynen lausahdus Elisabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton kirjasta:"Teillä on vain yksi tarina. Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne. Teillä on vain se yksi."

Ehkäpä Berlin kirjoittaa omaa tarinaansa aina uudelleen ja uudelleen. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on osoitus yhden tarinan muodonmuutoksesta ja esittämisestä monin tavoin.    



Siivoojan käsikirja on realistinen, jopa inhorealistinen, ajoittain ahdistava ja hämmentävä mutta mielenkiintoinen erikoisine anekdootteineen, outoine vuoropuheluineen ja yllätyksellisine lopputulemineen. Kertomus, jossa vedettiin isoisän kaikki hampaat irti, sai minut voimaan fyysisesti pahoin, mutta siinä vatsan velloessa nerokas kuvaus isoisästä "henkiin heränneenä teepannuna, jossa roikkui Liptonin keltamustia lippusia kuin koristeita paraatissa", riemastutti. Mielikuva nauratti ja taito kuvailla asioita niin mielikuvituksekkaasti sykähdytti. Hämmentävää Berlinin kirjoituksissa onkin se, kuinka asiat ovat karmeita ja ihastuttavia samaan aikaan. Tarina on todellinen, mutta verhoiltu briljantteihin vertauksiin ja yllätyksellisiin käänteisiin. Suhtautuminen tähän on vaikeaa. Naurattaa, hymähdyttää, ahdistaa, oksettaa, ärsyttää ja ihailuttaa. Joskus kaikkea tätä samaan aikaan.  



Erityisesti jäin pohtimaan kirjan keskeistä teemaa,alkoholismia. Alkoholismia läheltä ja kaukaa seuranneena Berlinin kuvaukset olivat riipaisevan todellisia. Erityisesti kertomukset Ensi kertaa katkolla ja kaikki karkaa käsistä kuvaavat sitä, kun alkoholi on saanut yliotteen. Muulla ei ole merkitystä, muuhun ei pysty, muuta ei halua vaikka samaan aikaan vihaa sitä, häpeää sitä ja haluaisi jotain aivan muuta. Berlinin kertomuksien dynamiikka on ambivalenttiuden ilmentymä. Ihminen havahtuu, ehkäpä pyrkii ratkaisemaan tilannetta, pohtii muutoksen mahdollisuutta, mutta lopulta päätyy lukijan kauhuksi palaamaan samaan vanhaan kaavaan. Ostoslistaan ilmestyy siiderietikka, koska viinietikasta voi antabuksen aikana tulla ikäviä oireita tai lapset pusuteltuaan koulutielle voi vihdoin ostaa kohtuuhintaista viinaa auki olevasta viinakaupasta. Haluan, mutta en kuitenkaan.   



Faktaa vai fiktiota? Riippuu näkökulmasta (yhden kertomuksen nimen mukaisesti). Joillekin, valitettavan monille, Berlinin kertomukset ovat totta. Jonkun lapsen realiteettia on se, että hän yrittää saada äitinsä takaisin alkoholilta piilottamalla lompakon ja auton avaimet. Toiselle tämä on onneksi surullinen, fiktiivinen tarina. 

Berlinin kaltaiset tarinoiden kirjoittajat tekevät erilaisten todellisuuksien ymmärtämisen mahdolliseksi. Fiktiosta voi syntyä faktaa vai onko olemassa vain faktaa, joka on muuttanut muotoaan fiktioksi?  

Aika ajoin on hyvä tarkastella mistä perspektiivistä todellisuutta tarkastelee. Suosittelen lämpimästi Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjaa tähän tarkoitukseen tai asioimaan oikeassa pankkikonttorissa. Kummatkin varmasti yhtä silmiä avaavia, autenttisia kokemuksia ;). 


P.S. Pälyilin epäilyttävästi Alkon viskihyllyn edessä tänään, koska oli saatava kuva Jim Beam pullosta. Kaivoin kameraa laukustani kuin hidastetussa actionleffakohtauksessa sankari kaivaa asettaan. Jotenkin kummasti kiinnitin kassahenkilön huomion. Kysyin silmilläni onko tämä ok ja hän nyökkäsi. Siinä Alkon lattialla kontatessani ja pyllistellessäni, hän hymyili minulle rohkaisevasti ja näytti peukkua. Mikä mahtava sanaton kohtaaminen ja ymmärrys :). 




Kirjan tiedot: 

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2018)
Englanninkielinen alkuteos: A Manual fo Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin
Suomennos: Kristiina Drews
Aula & co
293 sivua