"Olisiko sittenkin onnellisempi, jos ei olisi hypännyt toiseen, vieraaseen maailmaan. Maailmassa, johon ei ollut syntynyt, joutui jatkuvasti taistelemaan paikastaan ja pärjäämisestään, miettimään mistä ja milloin muille paljastuisi, että oli päässyt varkain heidän luentosaleihinsa ja kuppiloihinsa. Ja kun sinne oli kerran hypännyt, paluu ei ollut mahdollista vaikka tahtoisikin. Palaajassa oli vierasta verta, kuka sellaista tahtoisi takaisin. Eikä itsekään osaisi ajatella niin kuin ennen, ei pystyisi pyyhkimään pois yliopiston oppeja.
Lähtijä oli ehkä toteuttanut unelmansa mutta tullut samalla luoneeksi elämän, jossa ei kuulunut enää kunnolla mihinkään eikä kenellekkään."
Satu Vasantolan esikoiskirja En palaa koskaan, luulen on kertomus hyppäämisestä toiseen, tuntemattomaan maailmaan. Sopeutumisesta uuteen takertuen menneeseen, tuttuun maailmaan. Kuinka säilyttää ja löytää itsensä välitilassa. Pyrkiä paikkaan johon ei kuulu ja paeta paikkaa jonne ei voi kuulua.
Vasantolan kirjaan sisältyi paljon odotuksia. En ole aivan varma miksi odotusarvo kirjaa kohtaan oli korkea, mutta niin se vain oli. Ehkäpä siksi, että kirjan päähenkilön tavoin olen loikannut toiseen maailmaan omaa paikkaani etsimään, pärjäämään ja unelmiani jahtaamaan. Ehkäpä siksi odotin kirjalta omakohtaisuutta, eletyn ja koetun auki kirjoittamista, minun sanojeni ja kokemuksieni osuvaa, kaunista myötäilyä. Sitä se ajoittain olikin ja ei ollut. Kirja oli kyllä mielestäni hyvä ja hotkaisin sen ahnaasti. Mutta jotain uupui, jäi tavoittamatta, jokin jäi pinnalliseksi, ehkä liian paljon draamaa ja yhteen punoutuneita juonenkäänteitä. Ehkä suureelliset odotukset häiritsivät syvällisemmän kokemuksen tavoittamista. Vaikea sanoa.
Se kuitenkin mikä minua kirjassa puhutteli ja kiehtoi oli päähenkilön, Susannan, loikka ja muodonmuutos hesalaiseksi. Susanna ei vain lähtenyt ja muuttanut uuteen kaupunkiin, hän muuttui hetkessä hienoksi, kaikkitietäväksi ja ylimieliseksi hesalaiseksi. Joksikin joka ei Peräseinäjoelle kuulu eikä sen asukkaita edusta. Ihmisen identiteetti, persoona ja kaikki muuttui hetkessä. Hän ei kuulu enää meihin vaan niihin.
"Mikä perkele siihen on mennyt ja milloin? Se oli lapsena aivan normaali, mutta se yliopisto kai siitä on tuollaisen tehnyt. Vaikka taisi se olla hyvää vauhtia matkalla kohti kusipäisyyttä jo ennen sitäkin. Helsinki sen sitten viimeistään pilasi. Se on noukkinut sieltä päähänsä joka ikisen oudon idean, jonka joku kaupunkilainen on sille keksinyt esittää. Ja nehän keksii se kyllä tiedetään. Kasvisruokaa ja kiintymyssuhdevanhempia, voi hevonpersus sentään."
On vaikeaa ymmärtää miksi toisen ihmisen valinnat ja oman elämän eläminen herättävät paheksuntaa ja arvostelua? Missä vaiheessa ihmisen teot muuttuvat muiden tekemättä jättämiseksi, kolikon kääntöpuoleksi? Onko se joltain pois, vaikka toiset yliopistossa opiskelisivatkin tai Helsinkiin muuttaisivat? Jotakin ihmeellistä vaaraa siinä taitaa piillä, kun jotkut siitä niin mielensä pahoittavat.
Sopeutuminen ja joukkoon kuuluminen on välillä monimutkaista. "Mistä oot kotoisin, kun sä puhut murteella?" "Puhu suomea kun ei tosta slangista saa selvää." "Hei, väistä vähän" "Mihin teillä hesalaisilla on aina kiire?" "No, kohta on väikkäri tulilla!" "Eikös ne maisterit joudu suoraan kortistoon?"
Välillä ei vaan tiedä kuinka puhua, liikkua ja mitä elämällään tehdä. Se mikä käy toisessa maailmassa ei välttämättä tule ostetuksi toisessa. Toivottavasti En palaa takaisin koskaan, luulen kaltaiset kirjat tekevät sopeutumisesta ja sen ymmärtämisestä hieman helpompaa.
P.S. Siihen en osaa edelleenkään vastata, että mihin meillä hesalaisilla on niin hirvee kiire. Johtuu varmaan siitä, että olen niitä Espoon hesalaisia.
Kirjan tiedot:
Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen (2018)
Tammi
377 sivua
