"Sormet tytön hukkuvan
kynnyskiveen tarttuu sannalla.
Hän nostaa helmaa hameen sinisen
ja katsoo, katsoo
Kafkaa meren rannalla."
Murakamin Kafka rannalla oli monellakin tapaa haasteellinen kirja. Se on pitkä, se on pullollaan realistisia yksityiskohtien luetteloita ja se on hämmentävää "en tajuu ollenkaan" -surrealismia. Ajoittain halusin lopettaa kirjan lukemisen kesken, koska se tuntui tylsältä ja naiivilta. Kirjan lopettamista ei kuitenkaan pystynyt toteuttamaan, koska aina tuli jotain: puhuva kissa tai kissaa puhuva mies, kalasade taivaalta tai viskimies Johnnie Walker taikahuilu projekteineen. Ajoittain tylsiä ja arkisen koruttomia, hieman kaurismäkimaisia tapahtumia yhdistettynä häröön surrealistiseen, unen sekaiseen rinnakkaistodellisuuteen.
Mitä oudommaksi kirja muuttui sitä vakaammin se oli luettava loppuun. Jospa tälle kaikelle löytyisi punainen lanka, yhdistävä tekijä ja jokin "järkevä" lopputulema.
Kirjan henkilöitä tuntui yhdistävän jonkinlainen eksistentiaalinen kriisi tai ainakin olemassaolon merkityksen ja tarkoituksen pohdinta. Siinä missä neiti Saeki elää menneisyydessä ja toisessa maailmassa odottaen kohtaloaan ja jättäen nykyisyyden merkityksettömäksi ja tyhjäksi, Nakata elää tässä hetkessä, rutiinien ja lempiruokien täyttämässä elämässä pohtimatta olemassaolonsa tarkoitusta, Oshima yrittää löytää itsensä usean identiteetin ristitulesta ja Hoshino hylkää tavallisen elämänsä ja lähtee etsimään merkityksellisempää tilaisuuden koittaessa. Konkreettisimmin itseään, tarkoitustaan ja olemassaolonsa merkitystä etsii Kafka, tämä järjestelmällinen, aspergerihtava, epätavallisen älykäs ja filosofinen isälleen näkymätön 15-vuotias teini, jonka äiti ja sisko ovat jättäneet. Onko Kafkan elämän määrittänyt ennalta kohtalo vai onko oma tie mahdollista löytää?
"Asiat eivät koskaan järjesty sillä lailla kuin luulisi, mutta se juuri tekee elämästä mielenkiintoisen"
Kafkan herättämä eksyneisyys, yksinäisyys ja tulevaisuuden arvuuttelu resonoi omiin nuoruusvuosiin ja eksistentiaaliseen kriisiin, jolloin walkmanissa soi myös Radiohead. Thom Yorken tuskainen vaikerointi, angstisuus, omnipotentti uho yhdistettynä pelkoihin ja herkkyyteen. Siihen, että tietää kaiken, mutta ei ymmärrä mitään. Kunpa voisi palata kertomaan itselleen, että kaikki järjestyy kyllä, vaikka ei aina sillä tavalla kuin luulisi, mutta järjestyy kyllä.
Jos Kafka rannalla -kirjan kuvaisi musiikkina, se olisi ehdottomasti Radioheadin Kid A albumi. Surrealistista, outoa häröilyä, ajatonta olemista ja päämäärätöntä leijumista. Riipaisevaa ja ahdistavaakin. Mahdotonta ymmärtää, jota on kuitenkin pakko yrittää ymmärtää.
"Mutta en tajua vieläkään. Olen ihan pihalla. Sinä väität, että äiti rakasti minua kovasti. Haluaisin uskoa sen, mutta jos se on totta, sitten minä en taas tajua. Miksi pitää satuttaa niin pahasti ihmistä, jota rakastaa? Jos niin on, mitä mieltä koko rakastamisessa silloin enää on? Miksi helvetissä niin pitää olla?"
Jään odottamaan vastausta. Pidän suuni kiinni pitkän aikaa, mutta vastausta ei kuulu, joten käännyn katsomaan. Poika nimeltä Varis on kadonnut. Jostain ylhäältä kuuluu siipien läpsettä.
Et tajua mistään mitään.
Kirjan tiedot:
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Japaninkielinen alkuteos: Umibe no Kafuka
Tammi
Suomennos: Juhani Lindholm
639 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti