" Edessä oli uusi aamu. Hitaasti valkeni Siperia. Mies sinisissä verryttelyhousuissa ja valkoinen paita päällä punnersi hiki otsalla kahden sängyn välissä, uniset silmät, kuiva haiseva suu, hytissä unen tahmea löyhkä, hengittämätön ikkuna, hiljaiset teelasit pöydällä, vaienneet muruset lattialla. Edessä oli uusi päivä."
Junan hytissä nro 6 mies ja tyttö matkustavat Moskovasta Mongoliaan. Kirja kertoo kahden, toisistaan poikkeavan, ihmisen kohtaamisesta. Voiko yhteys ihmisten välillä syntyä silloinkin, kun toinen on votkaa kittaava, tyhjäkatseinen naisia huoritteleva ja pillua vonkaava venäläinen raksamies ja toinen vaitonainen, läheisiään kaipaava suomalaissyntyinen arkeologityttö? Ilmeisesti voi.
Ihmisten välisen yhteyden syntymiseen tarvitaan usein kokemus samanlaisuudesta. Jaettu kokemus, yhtenevät mielenkiinnot, samansuuntaiset arvot ja ajatukset edesauttavat toisen mielen tavoittamista samalla kun oma mieli tulee toisen toimesta ymmärretyksi. Samanlaisuuden ajatus yhteyden muodostumisen taustalla on järkevä. Ihmiset vain harvoin ovat samanlaisia ja väitetään, että vastakohdillakin on taipumusta tuntea vetoa toisiinsa.
Kuten kirjan mies ja tyttö, joilla ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan paljon yhteistä, loivat välilleen absurdin ja hellyttävän kumppanuuden. Mielestäni on käsittämätöntä, miksi tyttö jää miehen kanssa hyttiin tai kulkee hänen kanssaan kaupungeissa ja lopuksi tukeutuu häneen hädän hetkellä. Tyttöhän vihaa miestä. Mies on ronski ja pelottava, mutta jotenkin tyttö kokee karskin miehen turvalliseksi ja ajoittain jopa lempeäksi. Miehen karskiuden takana piileskelevä herkkyys olisi jäänyt näkemättä ellei tyttö olisi asettunut kuuntelemaan ja mies näyttämään avoimesti millainen on. Ehkäpä siinä on yhteyden muodostamisen välineet, kuunteleminen ja aitous. Ehkä silloin erilaisuudesta muodostuu samanlaisuutta.
Se, mikä tyttöä ja miestä yhdistää on yksinäisyys. Irrallisena ja yksin matkaansa tekevä tyttö löysi turvaa moraalittomasta ja karkeasta, mutta muuttumattomasta ja paikallaan pysyvästä miehestä. Tyttö lievensi miehen yksinäisyyttä kohtaamalla ja hyväksymällä. Junamatkan ajan he olivat yhdessä yksin.
Hytti nro 6:n kuvaaman melankolisen, vaitonaisen ja karun Neuvostoliiton pystyy aistimaan kaikilla aisteilla kuin olisi itse läsnä. Liksomin tekstiä lukiessa on helppoa nähdä surullisena roikkuvat harmaat pilvet ja nuhjuiset hartioilla lepäävät saalit, kuulla kovat sanat ja epäterveenä rohisevat ja kolisevat laitteet, haistaa votkan ryydittämät sipulin ja smetanan pölähdykset, tuntea hikiset kainalot, tunkkainen iho ja piiskaava viima, maistaa kitkerää, hieman liian makeaa teetä ja kokea ihmismielen alistuneisuus, lakonisuus ja kireys.
Hytti nro 6 on kirja joka puistattaa ja masentaa, mutta kiehtoo karmivalla arkirealismillaan.
"Valkoisia lepattavia kalsarinlahkeita,löysiä peniksiä, tassukoita, tussukoita, tössyköitä, leveitä flanellisia kukkayöpaitoja, villasukkia, saaleja, harittavia hammasharjoja, yö kiitää pimeyden halki aamuhämäräksi, ankara jono vessan pyhättöön, kuivapesua kusenlöyhkän keskellä, ysköksiä, häpeää, noloja ilmeitä, höyryäviä teelaseja, isoja laattoja kuubalaista sokeria, paperinkevyitä lusikoita..."
(Vain) Liksom pystyy yhdistämään votkan ja teen huuruisen junan hytin, aamupunnerruksin päivänsä aloittavan miehen, kalliomaalauksia maailman ääriin metsästävän arkeologin ja kietoa kokonaisuuden Neuvostoliitolla maustettuun tarinaan yksinäisyydestä ja kohtaamisesta.
Rosa Liksom on saanut ihailijan <3.
Kirjan tiedot:
Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)
WSOY
199 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti