"Valtameri on sisällä jokaisessa, joka on sen nähnyt. Valtameri kulkee aina mukana jokaisessa, joka on sen nähnyt. Valtameri jää sisälle jokaiseen, joka on sen nähnyt."
"Valtameri vangitsee.
Valtameri on vapauden ylin aste.
Valtameri on kuolematon.
Valtameri on olotila.
Valtameri on mielentila.
Valtameri on olomuoto.
Valtameri on oleminen.
Valtameri on."
Islannissa ei ole perhosia on kaunis, tarunhohtoinen ja runollinen kirja saaresta, valkoisesta talosta ja siellä asuvista perheistä. Tarinoihin sopii mukaan myös muutama lohikäärme, peikkotyttö ja monen sukupolven ajan elävä Raudhollin Ragnhildur.
Tarina soljuu eteenpäin huomaamatta, toinen toistaan kauniimpien luonnon kuvausten ja maagisempien kertomuksien ohessa. Islannissa ei ole perhosia on minulle ensimmäinen kirja, jossa lauseita on aseteltu erilaisiin muotoihin ikään kuin syventämään kirjoitettua. Pidin tästä tavasta ja mielestäni se sopi kirjan runolliseen ja esteettiseen tyyliin. Kirja on kokonaisvaltainen elämys ja herättää lukijan mielenkiinnon näillä erityisillä keinoilla ja ripauksella magiaa. Ehkä hieman hämmentävää onkin se, että kirjassa ei revitellä juonen käänteillä, yllättävillä sattumuksilla tai ihmissuhdedraamalla, vaan Kätlin Kaldmaa saa lukijansa haaviin taianomaisella tavalla kirjoittaa lisäten ajoittain joukkoon jotain yllättävää ja mielenkiintoista kuten tarinoita peikkotyttö Einhver Ekkineinsdottirista.
Islannissa ei ole perhosia herätti minut pohtimaan satuja, mielikuvitusta ja uskon asioita. Huomaan usein haluavani uskoa ja säilyttää tämän lapsille ominaisen tavan uskoa,ihmetellä ja luoda. En tiedä voinko syyttää aikuisuutta, "realiteetteja" vai yhteiskuntaa siitä, vaikka haluaisin, se tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta. Kirjaa lukiessa huomasin ärtyväni, kun tarina ei edennytkään loogisesti, vaan hyppäsi peikkotyttöön, se ei kertonut auki kuka tai mikä tämä Raudhollin Ragnhildur oikein on tai miksi kirjassa oli mukana kertomus Penelopesta, joka ilmeisesti ei kuulunut muiden henkilöiden sukuun. Päässäni jankkasi kysymys: miten nämä kaikki nyt liittyvät yhteen?
Edellä kuvatut kysymykset ja ärtymiseni kertovat siitä, että odotan asioiden olevan loogisia, (aikuisen) kankean mielen ymmärrettävissä ja selitettävissä. Kirjan kiehtovaan maailmaan oli vaikeaa heittäytyä sillä mielikuvituksen täyttämä satumainen ja maaginen maailma on muodostunut etäiseksi ja epätodeksi. Harvoinhan asiat ovat loogisia ja on harmillista, että johdonmukaisiksi niitä yrittää siitä huolimatta istuttaa. Voisiko asiat vain olla niin kuin valtameri on. Ihmetellä olevaa?
Kirjassa yhdistyi kaksi maailmaa. Toinen arkinen, ihmisten selviytymistä luonnon armoilla kuvaava todellisuus ja toinen pinnan alla kytevä tarujen maailma, luonnon kanssa yhtä oleva ja sieltä voimansa ammentava fantasia.
Minulle heräsi pakottava tarve matkustaa Islantiin, jossa nämä maailmat toivottavasti elävät rinnakkaisina todellisuuksina vielä tänäänkin. Pakottava tarve heräsi myös löytää se mielen todellisuus, jossa ihmettely piirtää ääriviivat ja mielikuvitus värittää sisällön.
Islannissa ei ole perhosia on kaunis kirja. Kätlin Kaldmaan kykyä luoda kauneutta ja yhteyttä luontoon voi vain ihailla.
"Kristinin kahdesta kohdasta vahvoin ompelein kokoon kursittu sydän aukesi kuin lumivalkoinen, melkein läpinäkyvä ruusu, terälehdet siveästi keltaista ydintä suojaten. Varovasti, hyvin varovasti hän päästi jälleen veren virtaamaan sen suoniin, niin että viikon kuluttua sydämen valkoinen ruusu oli oikein sievänä, oikein siveänä, saavuttanut kauniin roosan värin. Arvet jäivät sisempien terälehtien peittoon, niin että ulkopuolelta näkyi vain koskematon, puhdas kauneus. Haava oli sydämen sydämessä piilossa."
Kirjan tiedot:
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid)
Fabriikki kustannus
Suomennos: Outi Hytönen
246 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti