Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

"Sydämessäni on yhä suuri kierouma, vaikka aiemmin kuvittelin että näin voimakas rakkaus kahta ihmistä kohtaan saisi sen suoristumaan"

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston jälkeen olen hämmentynyt. Mikä tämä kirja on?! Kirja kertoo kaiken, samalla kun se on arvoituksellinen ja jättää asioita kertomatta. Se on tarina parisuhteesta ja perhearjesta, vaikka oikeasti se on täydellinen kuvaus ihmismielen nerokkuudesta ja hauraudesta. Surullisen hauska löyhien assosiaatioiden ketju, joka on kaikessa löyhyydessään luovasti looginen. Syvien pohdintojen jaosto kertoo kuinka taidehirviön ura vaihtuikin näyttelemiseen loukattujen tunteiden pikku teatterissa.   

Syvien pohdintojen jaosto on täynnä oivalluksia, tarkkanäköisiä huomioita arjesta ja ihmisistä. Tunnistan täydellisesti märän puseron surullisen koiramaisen hajun, sen millaista on punoa vauva-arjen keskellä tarinoita tyhjästä ja sen olon, kun aika on kiireellistä ja samaan aikaan pitkäveteistä. Minäkin vihaan ihmisiä, jotka väittävät antavansa satakymmenen prosenttia ja ihmettelen miksi kiltit ihmiset ovat tekemisissä kanssani. Luulen tietäväni miltä vauvan juonikas ilme näyttää ja juutun miettimään kuinka sietämätöntä on, että asiat hajoavat, ilman ihailtavaa korjaamistaipumusta. Niinpä, joogassa on parasta lopussa viltin alla tapahtuva kuolleen teeskentely. 

Jenny Offill (kaimani, jonka heijastamassa kunniassa yritän epätoivoisesti paistatella ;)) kirjoittaa tavalla johon en ole aikaisemmin törmännyt. Se on hämmentävää, osuvaa ja suorastaan nerokasta. Bloggaamisen ongelmaksi tosin muodostuu se, että haluaisin siteerata kaikki kirjan lauseet. Ja toiseksi, kirjan selailusta ja uudelleen lukemisesta ei tule loppua. 
Jäin pohtimaan sitä, että miksi kerronta vaihtuu yllättäen minä -perspektiivistä ulkopuoliseen vaimon ja miehen tarkkailuun? Ikään kuin kertoja katselisi omaa elämäänsä ulkopuolelta, erillään leijuen. Lopuksi kerrontaperpektiivi vaihtuu ja on olemassa me. Ehkä se kertoo siitä, kuinka itselle hankalissa tilanteissa on helpompi olla etäällä, kauempana tunteista, jotka olisivat liian tuskallisia siinä hetkessä kannettavaksi.       

"Saatat luulla, että tuntemasi henkinen tuska on pysyvää, mutta suuren enemmistön kohdalla kyseessä on vain ohimenevä vaihe. 

(Mutta mitä jos minä olenkin erityinen? Mitä jos kuulun vähemmistöön?)" 

Päähenkilö antaa kokemuksestaan ja mielen maailmastaan paljon vihjeitä. Hän on niin väsynyt kaikkeen, saa paniikkikohtauksia ja kärsii unettomuudesta. Hän pohtii eheytyisikö mieli luonnonkauniissa paikassa ja johtuiko ennen naimisiin menoa vaivannut tuberkuloosi yksinäisyydestä. Hänelle itkeminen huomiota herättämättä, on mahdollista hautausmaalla. Esineiden kihiseminen täytyy salata samalla tavalla kuin setelit pysyvät piilossa kirjojen välissä. Hänen kätensä lakkaavat heilumasta kuin siivet, kun hän syö pillereitä. 
Useimmat ihmiset pystyvät luottamaan siihen, että heidän mielensä toimii kuten he haluavat ja hallinta omiin ajatuksiin on säilynyt. Kirjan päähenkilö tunnistaa, että hänellä ei ole kontrollia omaan mieleensä eikä hän myöskään aina pysty ymmärtämään miksi saati vaikuttamaan siihen. Mielen hauraus, mutta samalla sen herkkyys ja rikkaus tekevät hänestä haavoittuvan ja pelokkaan. Niin tavallisen, mutta kuitenkin ainutlaatuisen, ihanan sensitiivisen ihmisen.  

"Pari päivää myöhemmin huomaan toivovani salaa, että olen nero. Mikä muu voisi selittää sen, ettei mikään määrä unilääkettä riitä tainnuttamaan mieltäni?" 

Syvien pohdintojen jaosto on loistava, nerokas ja moniulotteinen. Tärkeäksi, henkilökohtaiseksikin muodostunut kirja, johon tulen palaamaan vielä. Useasti. 


P.S. Hymyilyttää. Joku muukin on etsinyt Googlesta vastausta kysymykseen: Did George Washington have 36 dogs? 

Koiria on saattanut olla jopa 50 tai enemmän :). 


Kirjan tiedot: 

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Dept.of Speculation)
Suomennos: Marianna Kurtto
Gummerus kustannus oy 
234 sivua