"Ja mitä pidempään luin, sitä enemmän minua vaivasi sanojen täydellisyys, niiden oikea paikka, täsmällisesti loksahtelevat lauseet, niiden rikkumaton rytmi ja lumo, kieli; suoja tai muuri, jonka taakse näki ja joka samalla jätti varjoon, kieltäytyi paljastamasta itseään. Tai niin kuin himmeä lasi, joka tuntui sileältä kädessä, sen murtumaton pinta; halu rikkoa lasi."
Katoamispiste on ensimmäinen lukemani Joel Haahtelan kirja tai joel haahtelan kirja. Kirjailijan nimi on kirjoitettu pienellä, huolimattomuuttako? kirjoitusvirhe? tuskin. Kirjassa, joka muodostuu pienistä lähes täydellisiksi hioutuneista lauseista ei ole tilaa virheille. Kirja, joka on harkittu ja tarkasti koottu. Osat ovat paikallaan ja itsessään kauniita, mutta näistä pienistä palasista muodostuu kokonaisuus,joka ei ole yhtä kuin osiensa summa. Se ei ole enempää kuin osiensa summa. Se on vähemmän kuin osiensa summa. Katoamispiste on kirja, jossa vain sanoilla ja niiden muodostamilla lauseilla on merkitystä.
Kirjan kokonaisuus, juoni ja tarina, jäävät sanojen, pienten täydellisten lauseiden taakse. Varjoksi, epämääräiseksi sumuksi taustalle. Kirjailija Raija Siekkisen tarina ei kiehdo minua, se ei vie mukanaan. Jos ikävästi sanon niin Siekkinen on yhdentekevä, näkymätön. Mutta Haahtelan sanat eivät. Ristiriitainen, ihmeellinen kokemus lukea kirjaa, jonka juoni ei innosta, mutta lauseita on pakko lukea eteenpäin. Sitä odottaa milloin taas itselle vähemmän merkityksellisen joukosta ilmestyy sanat, jotka istuvat ja vievät tarkkaavaisuuden täydellisesti. Niissä lauseissa haluaa viipyillä, pysytellä, kuvitella ja tuntea. Lauseiden muodostamalla kokonaisuudella ei ole väliä, läsnäolo lauseissa on kaikki mitä tarvitaan. Niissä on kaikki riittävä. Muulla ei ole väliä.
Tällaisesta kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska kirjoitetusta kirjoittaminen tuntuu latistavalta, kauniin herkkyyden häpäisemiseltä, raadolliselta repimiseltä auki arvioiksi tai mielipiteiksi. Lauseiden hyödyntäminen joksikin mihin niitä ei ole tarkoitettu ja johon niitä ei ole soveliasta käyttää. Voin vain poimia otteita, joihin itse pysähdyin. Lauseita, joiden merkitys loi minussa uusia merkityksiä. Sanoja, jotka olivat samanaikaisesti siinä nyt ja kertoivat moniäänistä viestiä kauempaa, eri suunnista, ulottuvuuksista.
"Tasapainoilin jalkakäytävän reunalla kuin olisin keinunut kahden maailman välillä;niin kuin kaikki suunnat olisivat olleet mahdollisia, mutta minä vain en osaisi päättää halusinko kohti jotain vai jostain pois."
"Katselin pimeää ikkunaa ja ajattelin kaikkea mikä ei mennyt ihmisestä pois, mikä naamioitui toiseksi ja vaimeni, jäi huoneen nurkkaan odottamaan."
"Näin naisen joka käveli lumisen pihan poikki, tuhon joka kiihtyi, jäljet johtivat portailta aidan viereen. Hän pilkkoi puut, sytytti tulet , teki kaiken niin kuin piti, ja silti oli jotain mikä ei mennyt pois, suru surun sisällä, nyt kaksinveroinen. Hän söi, mutta nälkä vain jatkui, se kuihdutti hänet, ei kadonnut. Hän istui portailla ja kuunteli: kaupunki heräsi uuteen päivään, mutta hän itse oli jo poissa."
"Jos kaikki paikat, joissa olimme olleet, pitivät sisällään kaikkea aikaa mikä niihin oli kertynyt;jos jokainen hetki jäi toistumaan ikuisesti. Ja joskus, kun olosuhteet olivat oikeat ja rattaiden kehät osuivat päälletysten täsmälleen oikealla hetkellä, kaiken saattoi nähdä. Ihmiset, jotka liikkuivat ilman ääntä. Musiikin, joka kuului tyhjässä huoneessa. Kun soittajat olivat lähteneet, kun tuolit oli korjattu seinää vasten, kun luuli olevansa aivan tyhjä."
Haikea, herkkä ja kaihoisa.
Syvä ja kaunis.
Kirjan tiedot:
Joel Haahtela: Katoamispiste (2010)
Kustannusosakeyhtiö Otava
159 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti