Vallankahvassa - Milja Kaunisto: Luxus

"Rohkeus, ylpeys, kunniantunto, isänmaanrakkaus, heikomman puolustaminen ja lähimmäisestä huolehtiminen kuuluivat aikaan, jota ei enää ollut. Se aika kuului Marien vanhemmille, eikä heitäkään enää ollut. Marien kaltaiselle naiselle ei ollut enää paikkaa. Portoksi julistautuva saattoi selvitä hengissä ja ylimys hirtettiin säälimättömästi. Hän oli pelastunut vain, koska oli raukka ja luopui kunniastaan."

Siinä se möllötti, Prisman alepöydällä, Milja Kauniston Luxus. Ylellisyyttä halvalla, rahvaanomaisten 100 herkkua selleristä -kirjojen, pakarat tiukaksi hengittämällä -oppaiden ja unohdettujen ihmisten elämänkertojen keskellä. Kiehtovaa, kiellettyä ja salaperäistä luksusta. Tartuin syöttiin. 
  
Seuraavat päivät kuljinkin työmatkani junassa välillä korvat punoittaen ja välillä hymyillen. Minua hymyilytti kontrasti loskaisen vuoden 2019 Helsingin ja 1790-luvun Pariisin välillä. Fyysisesti olin toimistotyöläisten ympäroimänä, sinisen valon kajeessa ja tasa-arvoisessa hiljaisuudessa, mutta mielessäni seikkailin vallankumouksen keskellä porttojen, pyöveleiden ja aatelisten rosoisessa seurassa. Maailmassa, jossa käy kiivaana jatkuva valtataistelu. Jokainen tietää paikkansa hierarkiassa ja arvonsa muiden silmissä. Ylellisyys yhdistää niitä, joilla sitä on, niitä, joille se on piinaava päämäärä, niitä, jotka siitä haaveilevat, niitä, joille se on olemassa mutta saavuttamaton ja niitä, jotka ovat sen kokeneet mutta menettäneet. Kontrasti tuntuu suurelta, mutta loppujen lopuksi jäin pohtimaan sitä onko mikään muuttunut? Ihmiset tavoittelevat valtaa edelleen, ihmiset haaveilevat ja pyrkivät luksukseen. Valtaa ja ylellisyyttä, jotain parempaa ja helpompaa kuin arkinen selviytyminen. Elämänhän tulisi olla nauttimista ja itsensä toteuttamista varten, eikö vain? 

Luxus herätti pohdintaa vallankäytöstä ja valta-asemasta sekä eriarvoisuudesta ja tasa-arvoisuudesta. Valta tarkoittaa aina, että on olemassa joku tai jokin jota hallitaan, jonka puolesta päätetään tai määrätään. Sinällään ajatus tasavallasta tuntuu paradoksilta. Voiko valta jakautua tasan? Eikö vallalla ole aina joku tai jokin ylitse muiden? Saadakseen valtaa, pitää saada vallanalaisia. Valtaa tavoittelevat perustelevat pyrkimystään periaatteilla, vapaudella ja tasa-arvolla, oikeudenmukaisuudella. Mutta saadessaan valtaa toteutuuko tasa-arvo ja vapaus muillakin kuin vallan omaavilla itsellään. Palataanko takaisin lähtöruutuun, jossa epätasa-arvon vaakalaudalla keikkuvat vain eri ryhmittymät ja vallasta kilvoittelu jatkuu. 

"Vapaus ja tasa-arvo, kautta persaukkoni!He puhuvat vapaudesta, mutta se on pelkkä tekosyy. Vallankumoukselliset kumoavat valtaa jotta saisivat sen!" Valistaa markiisi De Sade Luxuksessa. 

Luxus herätti mieleeni George Orwellin Eläinten vallankumouksen ja kuuluisan vallan hurmiossa muuntautuneen periaatteen: "Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Ihmisiltä vallan saavat siat pönkittävät etuoikeuksiaan muiden eläinten kustannuksella. Periaatteet ja jalot tasavertaisuus ajatukset, haaveet yhteisestä luksuksesta ja yltäkylläisyydestä unohtuvat vallan janossa. Lopulta siat istuvat ihmisten kanssa lasillisella eikä kukaan enää erota ovatko he ihmisiä vai sikoja. 

Voiko ylellisyyttä saavuttaa ilman valtaa? Ylellisyys on jotain mitä kaikilla ei voi olla, koska silloin se ei ole ylellisyyttä. Ylellisyyden mahdollistavat ne joilla sitä ei ole ja sen keräävät talteen ne, joilla on valtaa tehdä niin.    

Onko tieto valtaa? Foucault`n mukaan valta hankitaan tiedolla tai tarkalleen ottaen vallan hankintakeinot, käyttötavat ja ylläpitäminen, kätkeytyvät tiedon hämäävään huntuun. Manipulaatio on niin hienovaraista, että sitä ei usein vallaksi huomaakaan. Kuten markiisi De Sade luxuksessa, jonka manipulaatio ei ollut niin hienovaraista, mutta tietoon perustuva valta sitäkin todellisempaa. 

Onkin mielenkiintoista pohtia, missä asioissa olemme vallankahvassa ja missä asioissa totaalisesti saranapuolella. Huomaammeko sitä edes? Kun seuraavan kerran Facebookin feedissä onkin mainos juuri Whatsapissa ystävällesi kirjoittamasta tuotteesta. Voi jäädä miettimään mitä kaikkea minulta jääkään huomaamatta ja kuka naruistani vetelee :). 

Milja Kauniston Luxus. Loistavaa viihdettä, pohdintoja(ehkä vähän liiankin suuria) herättävä ja koukuttava teos. Yllättävän vaikuttava ja sai minut valtaansa.  

Kirjan tiedot: 

Milja Kaunisto: Luxus 

Gummerus kustannus oy 

550 sivua. 

Pullaturvaa -Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

"On siis nämä kolme, psykoosi, rakkaus ja kirjallisuus. Mutta vain psykoosi altistaa ihmisen luhistumiselle. Kirjallisuus ei ole totta: se on turvallista, ravitsevaa ja puhdistavaa kuvitteellisuutensa vuoksi. Rakkaus puolestaan haalistuu eikä pauhaa Rakastajan sisällä kuin määrätyn ajan. Sitten rakkaus joko kuihtuu pois tai muuttuu sitkeäksi, sallivaksi rakastamiseksi, myöntyväiseksi paljaudeksi toisen edessä. Mutta psykoosi tuhoaa ihmisen. Se saa ihmisen mykistymään, sirpaloitumaan ja mitätöitymään. Merkitysten vyöry käy vastustamattomana psykootikon yli ja lopulta ihmistä ei enää ole."

Lasten planeetta on hauras ja älykäs, eikun intellektuaalinen kertomus avioerosta ja psykoosista. Kirja on tarkkanäköinen ja fiksu, jollain tavalla jopa liian älykäs ja tietoinen, liian siisti ja ehyt ollakseen kuvaus kriiseistä, epäonnesta ja vastoinkäymisistä. Pulkkinen kirjoittaa kauniisti ja rikkaasti. Samaistun havaintoihin, mutta silti kaikki tuntuu liian pumpuliin käärityltä. Ahdistus ja surukin siivottuina, ymmärrettyinä ja älyllä nidottuna arjen estetiikkaan. Tämä ei taida olla tarina inhimillisyydestä vaan inhimillinen tarina. Tämä on kaunis tarina vastoinkäymisistä ja kupruista verhoiltuna sofistikoituneisiin sutjautuksiin, pohdintoihin seksin sijainnista ja aamulla sämpylöitä leipoviin miehiin.   

Pulkkinen kuljettaa kahta toisistaan hieman irrallistakin tarinaa rinnakkain. Tämä rinnastus, avioeron ja psykoosin yhteensovittaminen tuntuu jäykältä. Miksi ne on saatettu yhteen? Ne eivät ole syy-seuraus suhteessa toisiinsa, ne eivät ole saman henkilön kokemaa, niitä ei ole yhdistetty dramatiikan tai rosoisuuden lisäämiseksi. Voi olla, että pohdintani ovat syntyneet tarpeesta loogisuuteen tai johdonmukaisuuteen, joita luovuudessa ei välttämättä aina ole havaittavissa. 
Päädyin kuitenkin siihen, että Lasten planeetta on pohjimmiltaan kirja yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Avioeron ja psykoosin yhdistää pelko. Pelko yksin jäämisestä ja itsensä menettämisestä. Pelko siitä, että ei asiat eivät tunnu enää hallittavilta, vain epävarmoilta. Selviänkö, romahdanko, jos romahdan, onko sieltä paluuta. Kerääkö joku sirpaleet ja yhdistää taas kokonaiseksi, auttaa luomaan yhteyttä muiden kanssa.     

Minä ihailen ja hieman kadehdinkin Riikka Pulkkista. Tai sitä Riikka Pulkkista, jonka mieleni on luonut Lasten planeetta kirjan pohjalta. Hän ei varmaan ole se oikea Riikka Pulkkinen, mutta ihailtava,kadehdittava versio kuitenkin. Kriisienkin keskellä, kaiken sen haurauden ja turvattomuuden äärellä hän selviytyy ja on niin järkevä ja ymmärtävä. Hänen ei tarvitse selviytyä yksin. Kirjassa kuvatut kriisit ja ahdistus ovat rosoisia, mutta samaan aikaan sileitä, kauniita ja älykkäitä, koska niitä ympäröi turvallisuus, lämpimät läheiset ihmiset ja läheisyyttä huokunut lapsuus. Pelon keskeisyydestä huolimatta hänen arjessaan on aina kukkia, tuoretta pullaa, teetä ja yhteyttä. 

Joskus ne elämän tärkeimmmät sanat kuuluvat jotenkin näin: "Istutaanpa alas ja keitetään kahvit, mä toin pullaakin". 
Toivon, että kaikilla olisi mahdollisuus saada pullaturvaa silloin kuin on sen tarpeessa ja kaikilla olisi myös mahdollisuus tarjota sitä. 

Jäinkin miettimään, että voiko mikään symboloida enempää lämpöä, turvallisuutta ja välittämistä kuin toisen tarjoama tai tekemä korvapuusti. No ehkä voi, mutta ei se huono vaihtoehto ole :). 

"Potaska, lapsi hekottelee, ja se naurattaa myös äitiäni ja minua. Me nauramme kaikki. 

Lilja pudottelee hiljaa terälehtiään keittiön pyödällä, mutta me nauramme. Nauramme nyt." 

Kirjan tiedot: 

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018) 
Otava 
382 sivua. 

Carpe Diem - Mia Kankimäki: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

"Kuolen tylsyyteen. Kuolen ahdistukseen. Kuolen vitutukseen. Jotain on keksittävä."

Mia Kankimäen keksintö eksistentiaaliseen kriisiin löytyi tuhannen vuoden takaa eläneestä naisesta ja tämän (ehkä) kirjoittamasta tyynynaluskirjasta. Kankimäki ottaa ja lähtee. Hän matkustaa Japaniin tutkimaan Sei Shõnagonin elämää ja kirjoittaa siitä kirjan. 

Inspiroivia asioita: 

Lukea kirja, jossa kirjoittaja on todella tehnyt sen. Lähtenyt. Tarttunut hetkeen. Tavoitellut rohkeasti unelmiaan. 

Aihe (japanilaisen hovinaisen kirja), joka on samaan aikaan tuntematon ja erikoinen, mutta samaistuttavissa ja yhdistettävissä nykypäivään.  

Listat ja arjen yksityiskohtien kuvailu.   

Masentavia asioita: 

Lukea toisen ihmisen valmiiksi jäsennetty tarina, jossa kaikki kuulostaa niin helpolta ja aukottomalta. Onko se muka oikeasti noin "helppoa"? 

Turhauttavia asioita: 

Kun kirjoittaa aiheesta, josta ei löydykään mitään tietoa. Kirjoittaa kymmeniä ellei satoja sivuja siitä, ettei ole mitään mistä kirjoittaa. Spekulaatiot. 

Ärsyttäviä asioita: 

Kun aikuinen nainen (38.v.) hengailee maailmalla kuin parikymppinen surffitukkainen jantteri. Ryyppää ja kokeilee vailla suurempia vastuita.  

Kunnioitettavia asioita: 

Rohkeus. 

Hauska ja taitava kirjoitustyyli. 

Itsenäisyys. 

Oivaltavia asioita: 

Kun kirjailija luo yhtymäkohtia nykyajan ja tuhat vuotta sitten tapahtuneen elämän välillä. Onko ihmisten elämässä lopulta mikään muuttunut? 

Asioita, jotka herättävät pohdintaa:  

Japanilaisten kyky aistia ja luoda kauneutta. Elää hetkessä ja yksityiskohdissa. Rauhoittua ja hengittää.  

Kirsikankukat. 

Mono no aware. "Käsite, joka tarkoittaa maailman kauneuden ja sen katoavuuden aiheuttamaa liikuttavuuden tunnetta, asioiden määrittelemätöntä, mutta pakahduttavaa surullisuutta." 

Japanilaisissa hoveissa harrastettu runojen siivittämä yöllinen ristiin rastiin hässiminen. Milloin siitä on tullut "syntiä"?  

Asioita, jotka heräävät kirjaa lukiessa: 

Pakottava tarve saada sushia. 

Kiinnostus lukea Sei Shõnagonin Tyynynaluskirja. 

Halu matkustaa Japaniin. 

Ajatus irtisanoutua töistä. 

American Beauty -elokuvan kohtaus, jossa muovipussin lenteleminen tuulessa on kaunista.  

Idea kiinnittää enemmän huomiota yksityiskohtiin ja tehdä huomioita elämästä. 







Kirjan tiedot: 

Mia Kankimäki: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)
Kustannusosakeyhtiö Otava
369 sivua. 

Muistoissa ei ole hukassa -Katja Kettu: Rose on poissa

"Täällä minun silmiini ovat syttyneet värit, koko niiden kumiseva kirjo ja värjä hento, kesäillan keveys ympärilläni sykkii vihtirilliä ja kellansarlakkaa, satakielen loputon miete kirkasta hiilenmustaa vasten sen haaskatessa ikuisuutta koskei ymmärrä kuolemaa."

Rose on poissa on karun kaunista luettavaa. Henkeäsalpaavan rouhea ja kielellisesti rikkaasti rönsyilevä, tumma ja heleä, upea teos! Puoliksi suomalainen ja puoliksi ojibwa-intiaani Lempi, etsii itseään muistoista, menneisyyden rippeistä, rakkauksista ja traumoista. Menneisyyttään paennut, mutta ei koskaan pakoon päässyt Lempi palaa selvittämään miksi ja miten hänen äitinsä katosi. Vastausta etsiessä Lempi löytää itsensä, kohtaa kipunsa ja lopettaa pakoilun. Rikkinäisestä tulee parsittu, mutta ehjä ja kokonainen. 

Rose on poissa vangitsi katseeni kirjakaupassa. Sitä oli pakko sivellä ja ihastella, käännellä ja katsella. Myös kirjan nimi sykähdytti minua erityisesti. Jotain kaunista, rujoa ja mystistä. Näin jälkikäteen arvioituna nimi todella henkii kirjan luonnetta ja sisältöä. Todella osuva kertakaikkiaan. Katja Kettu on loistava, mieletön kirjoittaja. En vieläkään ymmärrä kuinka hän sai taiottua kertomukseen karmeutta ja julmuutta, mutta myös ahdistusta ja surua niin kauniisti koristellen, ettei sitä meinannut edes huomata. Vasta jälkikäteen huomasin pohtivani hieman järkyttyneenäkin, että kirjahan oli kaikkea muuta kuin rakkaustarina, oli siis sitäkin, mutta myös jotain aivan muuta. Kirjan kieli, kuvaukset ja metaforat veivät minut mennessään, jopa niin etten aina huomannut tarinaa sanoilta. 

Kirjan päähenkilö Lempi on puoliksi intiaani ja puoliksi suomalainen. Hän asuu Amerikassa. Miltä tuntuukaan kasvaa ihmisenä, jonka minuuden erilaiset puolet ja risteilevät identiteetit eivät sovi ympäristöön, yhteisöön saati henkilöön itseensä. Aina erilainen, vääränlainen ja yksin. Ympäristöään ja kaltaisiaan voi paeta, mutta itseään ei pääse pakoon. Risteilevät identiteetit luovat hämmennystä siitä kuka on, mitä haluaa ja minne kuuluu. Lempi on hukassa. Hän elää elämäänsä statistina, paikalla mutta ei läsnä. Pastori Grantin alla, koska ei muuta voi, koska ei muusta tiedä eikä oikein muuta osaa halutakaan. Rose on poissa on mielestäni tarina rohkeudesta, löytämisestä ja yhteensovittamisesta. Niin Lempi kuin hänen äitinsä Rose kohtaavat rohkeasti menneisyytensä, pahuuden, löytävät tarkoituksensa ja lopulta onnistuvat sovittamaan yhteen ristiriidat itsessään ja löytämään hyväksyvän rauhan. 

Ehkä kaunein ajatus kirjassa oli mielestäni se, että muistoissa voimme olla mitä vain. Jälkikäteen voimme luoda tarinastamme sellaisen kuin haluamme. Muistamme mitä haluamme muistaa. Voimme valita merkittävimmät, ne hyvät hetket ja solmia ne yhteen, sulavaksi, sopivaksi ja oikeanlaiseksi elämäntarinaksi. 
      

"Aika jolloin en ole Rosea, Ettua, itseäni tavoittanut, on poissa, voin rauhassa upota takaisin lapsuuteen, äidin lämpimäntuoksuiseen syliin ja isän reppuselkään, pitää lujasti kiinni. Muistoissa he eivät minua enää jätä." 

Kirjan tiedot: 

Katja Kettu: Rose on poissa (2018) 

Kustannus: Katja Kettu ja WSOY

Kannen maalaus: Manuela Bosco 

272 sivua. 

Toisen mielessä -Minna Rytisalo: Rouva C

"Kun hän katsoi tuon tytön suuntaan lumen valossa, hän ei voinut muuta kuin jatkaa, sillä hän näki kodin, hän näki pehmeyden, älyn kirkkauden ja ihanan hehkun, luokkahuoneessa alkaneen huumorin lämpimän jatkon, kaiken sen mitä vailla hän oli ollut koko ikänsä, kaiken sen millä tavoin he muistuttivat toisiaan, kaiken sen mitä heistä yhdessä voisi tulla ja tulisi, jos Minna vain suostuisi." 

Minna Rytisalon Rouva C, kertoo todellisen ja kuvitellun, väritetyn mutta tarkkarajaisen kuvauksen Minna Canthista ja tämän perhe-elämästä Ferdinand Canthin kanssa. Minulle Minna Canth on tuntematon, äidinkielen kirjasta tuimasti tuijottava mustavalkoinen rehevä emäntä. Tämä mustavalkoisen valokuvan jyrkkäilmeinen Justiina, jolla on päässään jokin linnunpesän tapainen, muuttuu Rytisalon käsissä inhimilliseksi radikaaliksi.  Naiseksi, jolla on mielipiteitä ja periaatteita, kiivasta älyä ja hallitsematonta haurautta. Rouva C on täydellinen esimerkki siitä kuinka fakta ja fiktio täydentävät toisiaan ja muodostavat yhteen sulautuneen liiton. Täydellinen esimerkki siitä kuinka henkilöhahmot veistetään aidoiksi ja inhimillisiksi ja kuin taikaiskusta, nämä luovuudella veistetyt pinokkiot, ovat eläviä ja oikeita, täynnä tunteita ja ajatuksia.   

Mitä tulee Rytisaloon, en kestä hänen taitoaan. Hänen kirjoittamansa esikoiskirja Lempi sai minut sanattomaksi ja oudon levottomaksi. Olisin halunnut lähettää hänelle sähköpostia ja kertoa kuinka vaikuttunut olin. Kuinka kaunis, oivaltava ja taidokas hänen kirjansa on. En kuitenkaan löytänyt sanoja, en osannut edes kuvata hänen kirjaansa tai sitä miten olin sen kokenut. Rouva C ei saanut minussa aikaan niin voimakasta reaktiota, mutta mielessäni kieppui jatkuva pohdinta siitä miten hän osaa, kuinka hän saa herätettyä henkilöhahmot ja tarinat henkiin, miten Rytisalo luo henkilöt ja pääsee heidän mieleensä? Jos jotain, niin haluaisin osata kirjoittaa niin kuin Rytisalo. Ihailen ja kadehdin hänen taitoaan asettua henkilöiden saappaisiin, elää tämän henkilön silmin, kokea mitä hän kokee, ja lopulta olla se toinen. 

   

Toisen mielen tavoittaminen, subjektiivisen kokemuksen ymmärtäminen on vaikeaa, jopa mahdotonta. Tulemmehan aina ymmärtäneeksi toista omien kokemustemme suodattamana. Toisaalta pyrkimys ymmärtää toista useimmiten riittää, kuten Herra C pyrki ymmärtämään rouvaansa. Luonnontieteilijän tavoin faktoja tutkaillen, erilaisia näkökulmia ja argumentteja samanaikaisesti tarkastellen, luonnollisia taipumuksia mukaillen ja vapautta kehittymiseen tarjoten, on toinen tavoitettavissa ja hänen mielensä ymmärrettävissä. Toisaalta herra C näki sen mitä halusi nähdä, hän näki sen mitä tarvitsi ja hän näki samanlaisuudet ja toisiaan täydentävät osaset. Hänen mielessään oli Rouva C:n mieli oli jo valmiina. Sekin on totta, että näemme todellisuuden usein sellaisena kuin haluamme sen nähdä.   

Rouva C:n kiehtovimmaksi kohdaksi nousee Rytisalon kirjoittamat jälkisanat. Olen lukenut ne ainakin kolmasti ja luen ne vielä varmasti muutaman kerran uudelleen. En ole ihan varma mikä jälkisanoissa minua viehättää. Ehkäpä hänen kuvaamansa suhde "hänen Minnansa" ja itsen välillä. Ehkäpä hänen antautumisensa mielikuviin ja vuoropuheluun fiktion ja faktan kanssa. Ehkäpä minua kiehtoo luovuus ja mielikuvitus, jolla Rytisalo saa asiat elämään ja kasvamaan. Minna on ollut Minnan mielessä ja taatusti he toisensa tunnistivat. Siitä Rouva C:ssä ei jää epäilystäkään. 
Siitä minäkin haaveilen. Siitä, että osaisin olla toisen mielessä, nähdä hänen silmillään ja ajatella hänen aivoillaan. Vapaus luoda elämää, tarinoita ja henkilöitä, kasvattaa heidät ja olla yhtä heidän kanssaan, heidän mielessään. Tehdä todellisesta tarua ja taruun kätkeä todellisuutta. Voi kunpa osaisin. 

Kunnioituksen ja haikailun sekaisella ihastuksella totean: "loistava kirja!"   

  

    

"Vaikka mitä tulisi, me olisimme me, ja kaikkea tulisi, totta kai tulisi, koska elämässä aina tuli. Surua ja pelkoa, ymmärtämättömyyttä ja yksinäisyyttä, mutta jos niistä huolimatta kurottui toista kohti, ojensi käden, valoa oli." 

Kirjan tiedot: 

Minna Rytisalo: Rouva C (2018) 

Gummerus 

362 sivua

Luovuus on taito - David Usher: Let the Elephants Run

"Creativity is 95 percent work and discipline, and just 5 percent inspiration."

David Usherin Let the Elephants Run on monellakin tapaa miellyttävä kirja. Kirja oli sopivan kokoinen, selkeästi kirjoitettu ja  jäsennetty sekä erittäin tyylikäs, jopa kaunis. Pidin erityisesti kuvista, asettelusta ja otsikoinnista. Suomalaiseen ytimekkääseen odotukseeni asioiden sanomisesta suoraan ja lyhyesti ilman hassun hauskoja sutjautuksia ja oleellisesta kauas harhailevia esimerkkejä vastattiin. Usher kertoo jo otsikossa mikä on kappaleen pointti ja esittelee sen lyhyesti ja selkeästi. Ajoittain myös sopivan hauskasti.  

En kirjaa tilatessani tajunnut Usherin olevan se muusikko Usher. Täytyy myöntää, että jos olisin sen huomannut olisin saattanut jättää kirjan tilaamatta. Aika hölmöä, miksi arvostaisin enemmän aihetta tutkinutta psykologian professoria kuin luovasti elävää muusikkoa. Onneksi en siis tätä asiaa tajunnut.  

No mutta nyt asiaan ja pohdintaa luovuudesta. 

Olen itsekin usein ollut taipuvainen ajattelemaan, että ihminen joko on luova tai ei ole. Tällainen stabiili, muuttumaton ja kankea mindset estää yrittämästä. Toimiminen on olemassa olevan, ehkä sisäsyntyisen taidon mittailua. Riittääkö se, olenko tarpeeksi hyvä ja epäonnistuessa syy on taidon riittämättömyydessä, osaamattomuudessa ja pahimmillaan henkilökohtaisessa huonommuudessa. Asiassa, jonka edessä kokee olevan voimaton ja toimeton. Usherin korostama lähestymistapa korostaa toisenlaista, kehittymisen ja kasvun mindsettiä, jossa luovuus nähdään taitona ja mahdollisena opetella. Haasteet ovat oppimistilanteita mittapuun ja vertailun sijaan. 

Miksi sitten on niin helppoa luisua ajattelemaan, että minulla joko on tietty taito tai sitten ei ole? Luulen, että on vaikeaa hyväksyä tai uskoa, että kehittyminen ja jonkin taidon oppiminen on työtä, se vaatii harjoittelua, sinnikkyyttä ja epäonnistumisia. Eikö olisikin helpompi ja houkuttelevampi ajatus vain uskoa, että on luontaisesti lahjakas, jolloin ei tarvitse tehdä töitä ja kaikki on helppoa. 

Olemmekin usein aitiopaikalla havainnoimassa onnistumisia, taitoja ja menestystä. Näemme lopputuloksen, jonka taustalla piilevä, muille näkymätön, usein vuosia ja kymmeniä tuhansia toistoja vaatinut suoritus tai teos pitää sisällään. Omalla kohdallani tunnistan hyvin tämän helppouden illuusion. Kun joku osaa ja on taitava, se vain näyttää niin älyttömän helpolta ja syntyy harhakuvitelma, että sen toteuttaminen on yhtä helppoa. Harvemmin kuitenkaan tekijä itsekään tunnistaa havainnoijan näkemää helppoutta suorituksessaan. Sillä kun taidot kasvavat myös vaatimustaso kasvaa ja kehittyminen ei koskaan tunnu helpolta. 

Usher korostaa kirjassaan tasapainottelua vapauden ja rakenteiden välillä. Luovuus edellyttää vapautta, mielikuvitusta,hulluutta, rutiinien ja tapojen rikkomista sekä liukuhihna-ajattelun pysäyttämistä. Toisaalta luovuus on työtä, harjoittelua ja kurinalaisuutta, jossa muodostetaan itselle sopivat rakenteet, tehdään suunnitelma ja ennen kaikkea työskennellään. Usher kuvaa luovuuden vaiheet seuraavasti: Tutki ja keräile ideoita, tallenna ne, suodata. Ideoiden tallentaminen on tärkeää, jotta "creative collision", jonkinlainen heureka -hetki on mahdollinen. Tämä lampun syttyminen on kuitenkin vasta alkua, sitten alkaa työ.   

   

Lopuksi täytyy vielä muistuttaa itseä, että luovuus on taito, mutta myös tapa olla ja elää. "It´s not just about the world of things". 

Tästä kirjasta inspiroiduin ja tykkäsin.  

"Every moment and interaction becomes an opportunity to apply the principles of creative thinking"

Kirjan tiedot: 

David Usher: Let the elephants Run. Unlock Your Creativity and Change Everything. 
House of Anansi Press Inc. 
221 sivua 

Ristiriitojen ytimessä - Elina Reenkola: Äidin valta ja voima

"Äiti on ensimmäinen vallankäyttäjä ihmisen elämässä. Väitän, että naista pelätään ja kadehditaan nimenomaan äitinä. Lapset pelkäävät äitiä. Myös miehet kadehtivat ja pelkäävät naista ja äidin valtaa."

Elina Reenkola tarkastelee äitiyttä psykoanalyyttisin, Freudilta perityin silmälasein. Hän on tutkinut aihetta kolmenkymmenen vuoden ajan psykoterapeutin työssään. Kirja on hämmentävä, mieltä avaava ja ajoittain absurdi ja outo, jopa pelottava, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen.  

Jos jotakin niin Äidin valta ja voima herättää ajatuksia, se siirtyy uniin, se avaa silmiä, se ärsyttää ja ihmetyttää. Naiseus ja äitiys sisältävät niin paljon ristiriitoja, tunnelatauksia ja repiviä tahtotiloja, toiveita ja fantasioita. On paljon kiellettyä, tabuja, jotka edelleen ohjailevat naisia ylläpitämään neitseellistä pehmeyttä ja hyvyyttä, hyvinvointia ja hoivaa, alistuneisuutta ja hiljentymistä. Toisaalta pinnan alla kuplii (usein tukahdutettua) räiskyvää intohimoa, vihaa ja voimaa, katkeruutta ja kateutta, vastarintaa ja toimijuutta. Lapsen saaminen tuo onnea ja iloa, merkitystä elämään ja valtaa, mutta se voi myös tuntua rangaistukselta ja vapauden menetykseltä, vankilalta. 

Mahtuvatko nämä kaikki vietit ja voimat samaan henkilöön? Miten hyväksyä se, että samaan aikaan rakastaa lastaan, vaikka saattaa vihata häntä vapauden ja itsenäisyyden menettämisen vuoksi. Tuntee ylpeyttä lapsestaan, mutta kadehtii yhtä lailla. Kuinka vaalia pehmeyttä, silittävää kättä ja pullantuoksua samalla kun luo uraa rautaisella katseella, jäätävällä otteella ja nyrkillä takoen. Miten säilyttää kiinteys, seksikkyys ja intohimo samalla kun vartalo vallataan, repeilee, venyy, roikkuu ja muuttuu. Miten käsitellä itsensä toteuttamisesta ja itsensä asettamisesta etusijalle kumpuavaa syyllisyyttä. Kuinka äitivoima, rakastaminen ja rakentava aggressio saadaan suunnattua luovuuteen ja kuinka vastavoimat kuten viha,häpeä, kateus ja ahneus voidaan käsitellä osaksi äitiyttä ilman, että ne muodostuvat äitivoimaa tuhoavaksi. 

Naisella on voimaa synnyttää elämää, nainen, äiti on Elina Reenkolan sanoin usein ensimmäinen vallankäyttäjä ihmisen elämässä. Naisen yhteiskunnallinen rooli on pitkään ollut syrjäytettynä näkyvästä vallasta ja sijoitettu kotiin. Kotona nainen on kuitenkin "psyyken valtiatar, matriarkka". "Valta on usein näkymätöntä ja piilotajuista, ja eritoten äidin imperiumissa naisella on näkymätön valta vaikuttaa lapsen minuuden muovautumiseen ja toteutumiseen. Se voi olla valtaa hyväksyä tai kieltää lapsen tunteet ja halut ja valtaa sallia tai nujertaa lapsen erillisyys."

Erityisesti Reenkolan kuvaama äitiyteen liittyvä narsismi lisäsi ymmärrystäni ja tietouttani. Narsismi on monipuolisempi ilmiö kuin lehtien otsikoissa kirkuva, yleensä miehiin yhdistettävä tunnekylmyys ja muista piittaamattomuus. Kreikan mytologiasta tuttuun Narkissoksen tarinaan liittyy toinen tuntemattomampi henkilö Ekho-nymfi. Siinä missä Narkissos on kääntänyt häpeänsä häpeämättömyydeksi Ekho piiloutuu häpeästään johtuen. Ekho on näkymätön narsisti, joka heijastelee toisia kaikuna ja myötäilee heidän tahtoaan ilman erillistä minuutta. Hänellä ei ole lupaa ilmaista omia ajatuksia ja tunteitaan. Reenkola kuvaa myös monenlaisia äitejä, joita ei ehkä perinteisesti ole yhdistetty narsistisuuteen kuten esimerkiksi lapsensa elämään sekaantuva äiti, kaveriäiti, huoltenpurkaja äiti, ideologinen äiti tai lastaan palvova äiti.  

  

Freudin ajatukset ja psykoanalyysi ovat aina kiehtoneet minua ja ärsyttäneet, hämmentäneetkin. Erityisesti seksuaalisuus ja lapsen ja vanhempien väliset kolmiodraamat, joiden keskeisyys alitajunnassa ja aikuisuuden ongelmissa on outoa ja epäuskottavaa. Toisaalta unien merkitys alitajunnan ja tietoisuuden välisenä porttina kiehtoo minua. Reenkolan kirja on mielenkiintoinen ja psykoanalyysi avautuu ymmärrettävässä muodossa. Reenkola yhdistää kiinnostavasti psykoanalyysin ja äitiyden teemat sekä symbolit satujen, mytologian ja elokuvien (esim. musta joutsen) avulla. 

Reenkolan kirja oli kyllä vaikuttava. Omaa äitiyttä ja suhdetta omaan äitiin tuli pohdittua monella tasolla ja erilaisesta näkökulmasta kuin yleensä. Aikamoisessa myllerryksessä me äidit olemme ja ristiriitojen ratkominen ei ole helppoa etenkään silloin jos niistä ei ole edes tietoinen. Tietoisuus ja ymmärrys kaikesta monimutkaisesta ja siihen liittyvien tunteiden hyväksyminen lisäävät äitivoiman rakentavaa käyttöä.   


P.s Kirja lukemisen aikoihin olin matkalla Budapestissä, jossa kohdalleni osui Frida Kahlon näyttely. Reenkolan kirja ja Kahlon näyttely (Kahlo,jonka elämänkerran lukemista voin lämpimästi suositella)nivoutuvat mielessäni yhteen naiseuden ja äitiyden teemojen osalta. Kahlo kuvaa töissään kärsimystä ja onnettomuudesta johtuvia tuskallisia kipuja. Hän kuvaa kokemaansa traumaattista keskenmenoa, ruumiinsa esineellistymistä ja lapsena kokemaansa äidin hylkäämistä kun hänet annettiin vauvana sijaisimettäjälle imetettäväksi. Kahlon työt ovat voimakkaita, suoria ja täynnä naisen vihaa ja katkeruutta. Hän näyttää kuvissaan häpeilemättä miltä tuntuu kun omaa vartaloa ja minuutta revitään. Toisaalta maalaukset kertovat myös haavoittuvuudesta ja herkkyydestä. Hän on myös naiseuden ristiriitojen ytimessä. 




Kirjan tiedot: 

Elina Reenkola: Äidin valta ja voima (2012) 
Minerva kustannus oy 
231 sivua