Uhrautumisesta uhriutumiseen -Pauliina Rauhala: Synninkantajat

"Minä kerron kaalilaatikosta, kanalinnuista ja ketjusilmukoista. Kerron ukkosista, unista ja unohduksista. Sinä puhut tomaateista, tuntureista ja tähtikuvioista. Puhut vaskitsoista, veneistä ja viipyvistä vastauksista. Tarinoimme taivaasta ja helvetistä, Jumalasta ja saatanasta, ihmisistä jotka rakentavat karsinoita ja kasvattavat tiedonpuita. Ja lauluja, niitä me vasta mietimmekin, synnyttävätkö ne luottamuksen vai levottomuuden. Minä julistan kirkkaalla äänellä että on oltava jotain enemmän ,sinä vakuutat että kaikki on tässä nyt."

Luin äskettäin Pauliina Rauhalan ensimmäisen kirjan, Taivaslaulun, ja se oli yksi kauneimmista ja herkkävireisimmistä kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Tämän vaikuttuneisuuden vallitessa ryntäsin kauppaan hakemaan Rauhalan toista teosta. Synninkantajat liittyy aihepiiriltään samanlaiseen maalaismiljööseen, perhesuhteisiin ja lestadiolaisuuteen kuin Taivaslaulussa. Ihmissuhteet ja uskonto käyvät keskenään valtakamppailua monen kirjan henkilöiden elämässä. Kumpi voittaa usko vai ihmiset, usko vai toivo, usko vai rakkaus? Samaan veneeseen tai teemaan sopivammin arkkiin nämä eivät taida mahtua. Missä kohtaa ja miksi, tueksi ja turvaksi tarkoitettu, lähimmäisen rakkauteen pyrkivä kääntyy vallaksi ja kahleeksi, kontrolloivaksi ja ainoaksi oikeaksi?  

Synninkantajat jatkoi jo Taivaslaulun herättämää pohdintaa siitä, mikä saa ihmiset uhraamaan läheiset ihmissuhteet ja omat toiveet  uskonnon edessä? Minkälainen uskonto, suurempi voima, voi toisaalta vaatia tällaista? Millä tavalla ihmisen kärsimys, avuttomuus ja uhriutuminen paineen ja vallan alla on toivottavaa ja "oikein". Itselle tärkeiden ja merkityksellisten asioiden eteen joutuu usein tekemään uhrauksia, mutta vapaaehtoisesti, oman valinnan ja halun ehdoilla, itse määrittelemien rajojen puitteissa. Mielestäni uhrautumisesta tulee uhriutumista silloin kuin tätä valinnan vapautta ei ole ja uhrautuminen on vaadittua ja vallalla hankittua. Alistuessa, uhriutuessa omaa vaikutusmahdollisuutta ei enää ole tai sitä ei enää muisteta olevan. Asiasta on tullut pakko, jonka noudattamiseen liittyy pelko ja rikkomiseen syyllisyys. Pelko, häpeä ja syyllisyys toivoa ja uskallusta syövät lamaannuttavat kryptoniitit. Kuten Aliisa kirjassa toteaa: "Painostus, pelottelu ja säännöt eivät paranna ihmistä, jos sairauden alkuperä on sielullinen. Vain ymmärtävä kohtaaminen voi palauttaa yhteyden itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan."      

Pauliina Rauhala kirjoittaa kauniisti (ärsyttävän mielikuvitukseton ilmaisu). Ihailtavasti. Erityisesti hänen taitonsa kuvata ihmisyyttä, mieltä ja tunteita luonnon ihmeillä. Ihmiset ovat yhtä luonnon kanssa, harmoniassa. Luonnon ihmeet selittävät monimutkaisen mielen ja tekevät siitä ymmärrettävän, kauniin ja ainutlaatuisen. Pidin eniten Aurooran tarinasta ja siinä käytetystä kielestä, vertauskuvista ja voimasta. 

Synninkantajat on kaunis ja taidolla kirjoitettu kirja. 

En kuitenkaan tempautunut juoneen ja tarinaan mukaan niin kuin olisin halunnut tai oikeastaan miten olin toivonut. Kolmen henkilön tarinat jäivät jollain tapaa irrallisiksi, en oikein uskalla sanoa ääneen, mutta tylsiksi. Halu tietää mitä kirjan henkilöille tapahtuu lopahti ja jotain puuttui. Toisaalta kirjan loppu kuitenkin sitoo tarinat yhteen ja puuttuva ymmärrys syntyy. Ehkä se mitä lukiessa puuttui olikin nimenomaan oma ymmärrys ja sen suuremman kuvan hahmottaminen. Saattaa olla, että näin jälkikäteen ajateltuna Synninkantajat onkin taidokkaasti rakennettu kirja, jossa kaikki palaset loksahtavat paikalleen, kunhan vain jaksaa uskoa siihen loppuun asti.  

"Näen, kuinka pellonreunaan kävelee vanha mies ja katsoo. Katse myrskyää kumolleen kesäillan. Salama lyö suoraan kiveen ja laulupuuhun. Tuuli myllertää kukat ja heinäseipäät maata vasten, ja näen taas selvästi, ettei ole jäljellä muuta kuin piiskaava sade, matala heinä, heinää jauhavat lehmät ja kaksinkertainen sähkölanka-aitaus. Mitään enempää ei ole koskaan ollutkaan. Hävettää." 

Kirjan tiedot: 

Pauliina Rauhala: Synninkantajat 

Gummerus 

363 sivua 

   

Tavallisena paskamyrskyssä -Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta paskaakaan

"Ole iloisempi, ole terveempi, ole muita parempi, ole fiksumpi, nopeampi, rikkaampi, seksikkäämpi, suositumpi, tehokkaampi, kadehditumpi ja ihaillumpi. 

Ei tarvitse pysähtyä miettimään kovinkaan pitkäksi aikaa huomatakseen, että kaavamaiset elämäntapaohjeet - kaikki pirskahteleva tsemppihenkinen opaskirjalässytys -keskittyvät tosiasiassa puutteisiin." 

Self Help -opukset, nuo kirjamaailman päällenauretut tv-sarjat. Niin hauskoja ja näsäviisaita, että jäävät ärsytyksen eksponentiaalisen kasvun lomassa lukematta. Mansonin Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (joo, tiedän. Olisi pitänyt lukea englanninkielinen alkuteos, mutta mutta tämä nyt hyppäsi syliin kirjakaupasta)puhutteli sisäistä skeptistä onnellisuusanarkistiani. 

Olen Mansonin kanssa samaa mieltä siitä, että homma on lähtenyt lapasesta. Jäätävä pyrkiminen onnellisuuteen ja merkityksellisyyden kokemukseen on kääntynyt itseään vastaan. Kaikki se yrittäminen, kehittyminen ja tavoiteorientoituneisuus muistuttavat riittämättömyydestä ja ajavat tyytymättömyyteen. Et ole tarpeeksi hyvä tuollaisena mutta jos oikein yrität saatat joku päivä olla. Paradoksaalista kylläkin, että sitä päivää ei todennäköisesti pakkomielteisellä yrittämisellä tule. Mutta plakkarissa saattaa olla masennus, ahdistus, paniikki, uniongelma ja riippuvuus. 

Erityisesti jäin pohtimaan Mansonin teesiä siitä, että ihmiset pelkäävät tavallisuutta. Tavallisuus=epäonnistuminen. Tavallisuus on tylsää, väritöntä ja luusereiden hommaa. Mieluummin, vaikka narkkari ja jännittävä alamaailmassa seikkailija kuin tavallinen kahdeksastaneljään kodin ja työpaikan väliä hinaava Prismassa asioiva keskiverto ihminen, joka harrastaa Haluatko miljönääriksi tv-visaa lauantai-iltaisin. Ratkaisuna tähän hän esittää hyväksyntää eli hyväksy, että olet tavallinen. Ok, selvä. Mutta miten?

Manson ehdottaa, että ratkaisuksi arviointikriteerien höllentämistä eli "päätä olla mittaamatta menestystäsi asteikolla, joska sopii nousevalle tähdelle tai läpimurron partaalla olevalle nerolle. Älä arvioi itseäsi kamalien olosuhteiden uhrina tai epäonnistuneena kehäraakkina." 

Tämä osui ja upposi. Narsistiset ainutlaatuisuuskuvitelmat, joiden vallassa olin kuukausia ennen kuin uskalsin kertoa tästä blogista kenellekään, kuvaavat edellä mainittua loistavasti. Jännitin kivitetäänkö minut heti vai kohta tyhmän blogini kanssa vai voisiko joku jopa pitää siitä. Arviointikriteerinäni oli se, että kuvittelin olevani poikkeuksellinen erikoistapaus hyvässä ja pahassa. Olisin ollut paljon onnellisempi tai tyytyväisempi jos olisin tajunnut ajatella, että olen tavallinen nainen, jolla on uusi harrastus. 

Pakko vielä tarttua muutamaan kohtaan, jotka ovat tavallisen mieleni mielestä kiinnostavia. "Ongelmat tuovat elämään merkitystä ja mielekkyyttä. Ongelmien väistely tekee elämästä merkityksetöntä." 

Olennaiseksi kysymykseksi elämässä nousee se, että minkä vuoksi olet valmis kärsimään ja näkemään vaivaa? Mansonin mukaan ongelmien ratkaiseminen tekee onnelliseksi. Jos muistelee omia merkitykselliseksi ja onnelliseksi kokemiaan hetkiä elämässä ne usein liittyvät siihen, että kaikki on mennyt pieleen, on ollut vaikeaa, suorastaan hirveää mutta jotenkin siitä on selvinnyt ja jälkikäteen ne hetket ovat juuri ne tähtihetket, joita ilman mikään ei tuntuisi miltään. 

Haluaisin olla erikoistapaus ja analyyttinen älykkö, minkä vuoksi sen myöntäminen, että tämä oli oikeasti hyvä Self Help -kirja tuntuu vaikealta. Ole rohkea ja jätä katu-uskottavat Kafkat ja Nietzschet hyllyyn. Tartu Mansoniin, kaveriin, jolla ei ole mitään muodollista koulutusta psykologisoida ketään tai mitään. 

Ole epävarma, epäonnistu, haali ongelmia, unohda itsesi, älä yritä, ole tavallinen ja tee jotain ihan sama mitä, mutta jotain. 

Mitä mieltä te olette? 

Kirjan tiedot: 

Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta paskaakaan 

Alkuteos: The Subtle Art of Not Giving a Fuck 

Atena Kustannus 

Suomennos: Aura Nurmi 

214 sivua

Kun minuus katoaa -Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

"Oli pakko. Anteeksi. Lupaan lopettaa. Tämä oli jäähyväisjuoksu. Piti tuntea vielä kerran vapaus. Piti hyvästellä oma keho." 

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on niin herkkä ja kaunis. Niin herkkä ja kaunis. Kirja, joka on täynnä onnen murusia ja surun sirpaleita. Pieniä palasia, jotka haluaisin liimata yhteen, eheyttää ja koostaa vahvaksi ja pysyväksi. Varmistaa, etteivät ne vain katoaisi, yksi kerrallaan, vähitellen. Ettei hauras kauneus unohtuisi, häviäisi ja lakkaisi olemasta. Taivaslaulu on kirja rakkaudesta, yhteydestä toiseen ihmiseen ja sidoksesta uskontoon sekä taistelusta minuuden katoamista vastaan. En voinut muuta kuin toivoa ja rukoilla: "Vilja, yritä jaksaa. Älä katoa. Kunpa selviäisit."   

Taivaslaulusta on vaikeaa kirjoittaa. Kaikki sanat ja kuvailut tuntuvat rumilta ja kovilta. Kirjasta kirjoittaminen tuntuu häväistykseltä, synniltä. Joltain, mikä pilaa puhdasta ja aitoa, pyhää. Olisi parempi, että siitä ei kirjoittaisi, mutta toisaalta ei voi olla kirjoittamattakaan, sillä niin suuren vaikutuksen se minuun teki. Haluaisin julistaa sitä kaikille, ylistäen. 

"Minä ikävöin enkä ikävöi. 

Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.

Olen kahlittu nainen.

Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa." 

Lestadiolaisperheen äiti, Vilja, toteuttaa tunnollisesti tehtäväänsä äitimaana ja lintupuuna. Hänen elämänsä tarkoituksen on määrittänyt Raamattu ja Raamattua tulkitseva uskonnollinen yhteisö. On tuskallista seurata, kuinka Vilja vaikenee hiljalleen, himmenee vähitellen ja alkaa kadota ulkoisiin vaatimuksiin ja odotuksiin. Ihminen kuihtuu ja katoaa silloin, kun ei voi tehdä itsenäisesti päätöksiä. Vilja tarvitsee tunnetta kontrollista, jotta hän pystyisi ohjaamaan elämäänsä. Kuinka hän onkaan ajautunut seuraamaan elämäänsä sivusta. Muillekin näkymätön, usein pelkkä kummulla  törröttävä vatsa. Pelkkä vatsa, joka varoittaa arjen ilmakehää tuloillaan olevasta meteoriitista. Kohta kaikki jysähtää levälleen. Taas. Kaurapuuron, kiisselin, pullavuorien ja kurahousujen muodostamassa labyrintissä voi vain haaveilla siitä mitä ulkona odottaisi, jos sinne asti joskus selviytyisi. 

"Kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana." Viljan mielestä. Hellyttävää ja surullista vai kenties toivon täyteinen lausahdus, joka kertoo, että en ole vielä taistelua minuuden katoamisesta hävinnyt. 

"Moni nainen ei ole elämässä juuri mistään itse päättänyt ja ajatuksetkin on pitänyt usein salata. Punaiset kynnet todistaa, että ainakin yhden päätöksen on tehnyt ihan itse. Se lohduttaa." 

Olen turhautunut. En osaa kuvata Taivaslaulun herättämiä tunteita tai lukukokemusta sellaisella taidolla, jolla ne tulisi tulla kirjoitetuksi. Taivaslaulu ansaitsisi parempaa, kauneimmat ja koskettavimmat sanat. Taivaslaulusta tulisi kirjoittaa niin kuin Pauliina Rauhala on kirjansa kirjoittanut. Heleästi ja puhtaasti, soljuen ja täydellisessä harmoniassa elämän kanssa. 

P.S. Oli pakko hakea Pauliina Rauhalan Synninkantajat kaupasta. Odotukset ovat kovat ja se voi olla huono asia. 

Kirjan tiedot: 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 

Gummerus 

281 sivua  

Mihin teillä hesalaisilla on aina kiire? Satu Vasantola: En palaa koskaan takaisin, luulen

"Olisiko sittenkin onnellisempi, jos ei olisi hypännyt toiseen, vieraaseen maailmaan. Maailmassa, johon ei ollut syntynyt, joutui jatkuvasti taistelemaan paikastaan ja pärjäämisestään, miettimään mistä ja milloin muille paljastuisi, että oli päässyt varkain heidän luentosaleihinsa ja kuppiloihinsa. Ja kun sinne oli kerran hypännyt, paluu ei ollut mahdollista vaikka tahtoisikin. Palaajassa oli vierasta verta, kuka sellaista tahtoisi takaisin. Eikä itsekään osaisi ajatella niin kuin ennen, ei pystyisi pyyhkimään pois yliopiston oppeja. 

Lähtijä oli ehkä toteuttanut unelmansa mutta tullut samalla luoneeksi elämän, jossa ei kuulunut enää kunnolla mihinkään eikä kenellekkään." 

Satu Vasantolan esikoiskirja En palaa koskaan, luulen on kertomus hyppäämisestä toiseen, tuntemattomaan maailmaan. Sopeutumisesta uuteen takertuen menneeseen, tuttuun maailmaan. Kuinka säilyttää ja löytää itsensä välitilassa. Pyrkiä paikkaan johon ei kuulu ja paeta paikkaa jonne ei voi kuulua. 

Vasantolan kirjaan sisältyi paljon odotuksia. En ole aivan varma miksi odotusarvo kirjaa kohtaan oli korkea, mutta niin se vain oli. Ehkäpä siksi, että kirjan päähenkilön tavoin olen loikannut toiseen maailmaan omaa paikkaani etsimään, pärjäämään ja unelmiani jahtaamaan. Ehkäpä siksi odotin kirjalta omakohtaisuutta, eletyn ja koetun auki kirjoittamista, minun sanojeni ja kokemuksieni osuvaa, kaunista myötäilyä. Sitä se ajoittain olikin ja ei ollut. Kirja oli kyllä mielestäni hyvä ja hotkaisin sen ahnaasti. Mutta jotain uupui, jäi tavoittamatta, jokin jäi pinnalliseksi, ehkä liian paljon draamaa ja yhteen punoutuneita juonenkäänteitä. Ehkä suureelliset odotukset häiritsivät syvällisemmän kokemuksen tavoittamista. Vaikea sanoa. 

Se kuitenkin mikä minua kirjassa puhutteli ja kiehtoi oli päähenkilön, Susannan, loikka ja muodonmuutos hesalaiseksi. Susanna ei vain lähtenyt ja muuttanut uuteen kaupunkiin, hän muuttui hetkessä hienoksi, kaikkitietäväksi ja ylimieliseksi hesalaiseksi. Joksikin joka ei Peräseinäjoelle kuulu eikä sen asukkaita edusta. Ihmisen identiteetti, persoona ja kaikki muuttui hetkessä. Hän ei kuulu enää meihin vaan niihin.  

"Mikä perkele siihen on mennyt ja milloin? Se oli lapsena aivan normaali, mutta se yliopisto kai siitä on tuollaisen tehnyt. Vaikka taisi se olla hyvää vauhtia matkalla kohti kusipäisyyttä jo ennen sitäkin. Helsinki sen sitten viimeistään pilasi. Se on noukkinut sieltä päähänsä joka ikisen oudon idean, jonka joku kaupunkilainen on sille keksinyt esittää. Ja nehän keksii se kyllä tiedetään. Kasvisruokaa ja kiintymyssuhdevanhempia, voi hevonpersus sentään."    

On vaikeaa ymmärtää miksi toisen ihmisen valinnat ja oman elämän eläminen herättävät paheksuntaa ja arvostelua? Missä vaiheessa ihmisen teot muuttuvat muiden tekemättä jättämiseksi, kolikon kääntöpuoleksi? Onko se joltain pois, vaikka toiset yliopistossa opiskelisivatkin tai Helsinkiin muuttaisivat? Jotakin ihmeellistä vaaraa siinä taitaa piillä, kun jotkut siitä niin mielensä pahoittavat. 

Sopeutuminen ja joukkoon kuuluminen on välillä monimutkaista. "Mistä oot kotoisin, kun sä puhut murteella?" "Puhu suomea kun ei tosta slangista saa selvää." "Hei, väistä vähän" "Mihin teillä hesalaisilla on aina kiire?" "No, kohta on väikkäri tulilla!" "Eikös ne maisterit joudu suoraan kortistoon?"

Välillä ei vaan tiedä kuinka puhua, liikkua ja mitä elämällään tehdä. Se mikä käy toisessa maailmassa ei välttämättä tule ostetuksi toisessa. Toivottavasti En palaa takaisin koskaan, luulen kaltaiset kirjat tekevät sopeutumisesta ja sen ymmärtämisestä hieman helpompaa.   

 

P.S. Siihen en osaa edelleenkään vastata, että mihin meillä hesalaisilla on niin hirvee kiire. Johtuu varmaan siitä, että olen niitä Espoon hesalaisia. 

Kirjan tiedot: 

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen (2018)

Tammi 

377 sivua 

Kissakuiskaaja, eksistentiaalinen kriisi ja muuta häröä -Haruki Murakami: Kafka rannalla

"Sormet tytön hukkuvan 

kynnyskiveen tarttuu sannalla. 

Hän nostaa helmaa hameen sinisen 

ja katsoo, katsoo

Kafkaa meren rannalla."

Murakamin Kafka rannalla oli monellakin tapaa haasteellinen kirja. Se on pitkä, se on pullollaan realistisia yksityiskohtien luetteloita ja se on hämmentävää "en tajuu ollenkaan" -surrealismia. Ajoittain halusin lopettaa kirjan lukemisen kesken, koska se tuntui tylsältä ja naiivilta. Kirjan lopettamista ei kuitenkaan pystynyt toteuttamaan, koska aina tuli jotain: puhuva kissa tai kissaa puhuva mies, kalasade taivaalta tai viskimies Johnnie Walker taikahuilu projekteineen. Ajoittain tylsiä ja arkisen koruttomia, hieman kaurismäkimaisia tapahtumia yhdistettynä häröön surrealistiseen, unen sekaiseen rinnakkaistodellisuuteen. 
Mitä oudommaksi kirja muuttui sitä vakaammin se oli luettava loppuun. Jospa tälle kaikelle löytyisi punainen lanka, yhdistävä tekijä ja jokin "järkevä" lopputulema.

Kirjan henkilöitä tuntui yhdistävän jonkinlainen eksistentiaalinen kriisi tai ainakin olemassaolon merkityksen ja tarkoituksen pohdinta. Siinä missä neiti Saeki elää menneisyydessä ja toisessa maailmassa odottaen kohtaloaan ja jättäen nykyisyyden merkityksettömäksi ja tyhjäksi, Nakata elää tässä hetkessä, rutiinien ja lempiruokien täyttämässä elämässä pohtimatta olemassaolonsa tarkoitusta, Oshima yrittää löytää itsensä usean identiteetin ristitulesta ja Hoshino hylkää tavallisen elämänsä ja lähtee etsimään merkityksellisempää tilaisuuden koittaessa. Konkreettisimmin itseään, tarkoitustaan ja olemassaolonsa merkitystä etsii Kafka, tämä järjestelmällinen, aspergerihtava, epätavallisen älykäs ja filosofinen isälleen näkymätön 15-vuotias teini, jonka äiti ja sisko ovat jättäneet. Onko Kafkan elämän määrittänyt ennalta kohtalo vai onko oma tie mahdollista löytää? 

"Asiat eivät koskaan järjesty sillä lailla kuin luulisi, mutta se juuri tekee elämästä mielenkiintoisen"

Kafkan herättämä eksyneisyys, yksinäisyys ja tulevaisuuden arvuuttelu resonoi omiin nuoruusvuosiin ja eksistentiaaliseen kriisiin, jolloin walkmanissa soi myös Radiohead. Thom Yorken tuskainen vaikerointi, angstisuus, omnipotentti uho yhdistettynä pelkoihin ja herkkyyteen. Siihen, että tietää kaiken, mutta ei ymmärrä mitään. Kunpa voisi palata kertomaan itselleen, että kaikki järjestyy kyllä, vaikka ei aina sillä tavalla kuin luulisi, mutta järjestyy kyllä. 

Jos Kafka rannalla -kirjan kuvaisi musiikkina, se olisi ehdottomasti Radioheadin Kid A albumi. Surrealistista, outoa häröilyä, ajatonta olemista ja päämäärätöntä leijumista. Riipaisevaa ja ahdistavaakin. Mahdotonta ymmärtää, jota on kuitenkin pakko yrittää ymmärtää.

   

"Mutta en tajua vieläkään. Olen ihan pihalla. Sinä väität, että äiti rakasti minua kovasti. Haluaisin uskoa sen, mutta jos se on totta, sitten minä en taas tajua. Miksi pitää satuttaa niin pahasti ihmistä, jota rakastaa? Jos niin on, mitä mieltä koko rakastamisessa silloin enää on? Miksi helvetissä niin pitää olla?" 

Jään odottamaan vastausta. Pidän suuni kiinni pitkän aikaa, mutta vastausta ei kuulu, joten käännyn katsomaan. Poika nimeltä Varis on kadonnut. Jostain ylhäältä kuuluu siipien läpsettä. 

Et tajua mistään mitään.  

Kirjan tiedot: 

Haruki Murakami: Kafka rannalla 

Japaninkielinen alkuteos: Umibe no Kafuka

Tammi 

Suomennos: Juhani Lindholm

639 sivua

Faktaa vai fiktiota? -Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Mistä on Siivoojan käsikirja tehty? 

Pesuloista, Jim Beam -viskistä, hampaattomasta isoisästä, tärisevä kätisestä intiaanista, whitetrash -henkisistä rikkaista pimuista, hyasintin sipuleita syövästä ensirakkaudesta ja aikuisen vastuilla kuormitetuista lapsosista. Siitä on Siivoojan käsikirja tehty.   

Lucia Berlin toimi elämänsä aikana monenlaisissa rooleissa: kirjailijana, opettajana, äitinä, alkoholistina ja yksinhuoltajana. Siivoojan käsikirjan lyhyiden kertomusten päähenkilöt ovat usein juuri jossakin näistä rooleista. Väistämättäkin tulee pohtineeksi kuinka paljon Berlin kirjoittaa omasta elämästään ja itsestään.   

"Todellisia tapahtumia täytyy jollain tavoin muokata aivan huomaamattomasti. Se on muodonmuutos, ei totuuden vääristelyä. Itse tarinasta tulee totta, ei pelkästään kirjoittajalle vaan myös lukijalle. Hyvässä kirjallisuudessa lukijaa ei suinkaan kutkuta jonkin tietyn tilanteen vaan totuuden tunnistaminen."  

Pidän Berlinin tavasta ajatella ja kirjoittaa. Tarinan on oltava todellinen, samaistuttavissa, mutta ennen kaikkea uskottava. Tarinan kertojan on pystyttävä vakuuttamaan, että tietää mistä puhuu. Tarinan tulisi tavoittaa tunnetasolla, olla aito ja kirjailijasta itsestään lähtöisin. Sopivasti muodonmuutoksen läpikäyneenä. 
Tulee mieleeni kirjailijahahmo Sarah Paynen lausahdus Elisabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton kirjasta:"Teillä on vain yksi tarina. Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne. Teillä on vain se yksi."

Ehkäpä Berlin kirjoittaa omaa tarinaansa aina uudelleen ja uudelleen. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on osoitus yhden tarinan muodonmuutoksesta ja esittämisestä monin tavoin.    

Siivoojan käsikirja on realistinen, jopa inhorealistinen, ajoittain ahdistava ja hämmentävä mutta mielenkiintoinen erikoisine anekdootteineen, outoine vuoropuheluineen ja yllätyksellisine lopputulemineen. Kertomus, jossa vedettiin isoisän kaikki hampaat irti, sai minut voimaan fyysisesti pahoin, mutta siinä vatsan velloessa nerokas kuvaus isoisästä "henkiin heränneenä teepannuna, jossa roikkui Liptonin keltamustia lippusia kuin koristeita paraatissa", riemastutti. Mielikuva nauratti ja taito kuvailla asioita niin mielikuvituksekkaasti sykähdytti. Hämmentävää Berlinin kirjoituksissa onkin se, kuinka asiat ovat karmeita ja ihastuttavia samaan aikaan. Tarina on todellinen, mutta verhoiltu briljantteihin vertauksiin ja yllätyksellisiin käänteisiin. Suhtautuminen tähän on vaikeaa. Naurattaa, hymähdyttää, ahdistaa, oksettaa, ärsyttää ja ihailuttaa. Joskus kaikkea tätä samaan aikaan.  

Erityisesti jäin pohtimaan kirjan keskeistä teemaa,alkoholismia. Alkoholismia läheltä ja kaukaa seuranneena Berlinin kuvaukset olivat riipaisevan todellisia. Erityisesti kertomukset Ensi kertaa katkolla ja kaikki karkaa käsistä kuvaavat sitä, kun alkoholi on saanut yliotteen. Muulla ei ole merkitystä, muuhun ei pysty, muuta ei halua vaikka samaan aikaan vihaa sitä, häpeää sitä ja haluaisi jotain aivan muuta. Berlinin kertomuksien dynamiikka on ambivalenttiuden ilmentymä. Ihminen havahtuu, ehkäpä pyrkii ratkaisemaan tilannetta, pohtii muutoksen mahdollisuutta, mutta lopulta päätyy lukijan kauhuksi palaamaan samaan vanhaan kaavaan. Ostoslistaan ilmestyy siiderietikka, koska viinietikasta voi antabuksen aikana tulla ikäviä oireita tai lapset pusuteltuaan koulutielle voi vihdoin ostaa kohtuuhintaista viinaa auki olevasta viinakaupasta. Haluan, mutta en kuitenkaan.   

Faktaa vai fiktiota? Riippuu näkökulmasta (yhden kertomuksen nimen mukaisesti). Joillekin, valitettavan monille, Berlinin kertomukset ovat totta. Jonkun lapsen realiteettia on se, että hän yrittää saada äitinsä takaisin alkoholilta piilottamalla lompakon ja auton avaimet. Toiselle tämä on onneksi surullinen, fiktiivinen tarina. 

Berlinin kaltaiset tarinoiden kirjoittajat tekevät erilaisten todellisuuksien ymmärtämisen mahdolliseksi. Fiktiosta voi syntyä faktaa vai onko olemassa vain faktaa, joka on muuttanut muotoaan fiktioksi?  

Aika ajoin on hyvä tarkastella mistä perspektiivistä todellisuutta tarkastelee. Suosittelen lämpimästi Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjaa tähän tarkoitukseen tai asioimaan oikeassa pankkikonttorissa. Kummatkin varmasti yhtä silmiä avaavia, autenttisia kokemuksia ;). 


P.S. Pälyilin epäilyttävästi Alkon viskihyllyn edessä tänään, koska oli saatava kuva Jim Beam pullosta. Kaivoin kameraa laukustani kuin hidastetussa actionleffakohtauksessa sankari kaivaa asettaan. Jotenkin kummasti kiinnitin kassahenkilön huomion. Kysyin silmilläni onko tämä ok ja hän nyökkäsi. Siinä Alkon lattialla kontatessani ja pyllistellessäni, hän hymyili minulle rohkaisevasti ja näytti peukkua. Mikä mahtava sanaton kohtaaminen ja ymmärrys :). 




Kirjan tiedot: 

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2018)
Englanninkielinen alkuteos: A Manual fo Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin
Suomennos: Kristiina Drews
Aula & co
293 sivua