Vain lauseilla on merkitystä -Joel Haahtela: Katoamispiste

"Ja mitä pidempään luin, sitä enemmän minua vaivasi sanojen täydellisyys, niiden oikea paikka, täsmällisesti loksahtelevat lauseet, niiden rikkumaton rytmi ja lumo, kieli; suoja tai muuri, jonka taakse näki ja joka samalla jätti varjoon, kieltäytyi paljastamasta itseään. Tai niin kuin himmeä lasi, joka tuntui sileältä kädessä, sen murtumaton pinta; halu rikkoa lasi."  

Katoamispiste on ensimmäinen lukemani Joel Haahtelan kirja tai joel haahtelan kirja. Kirjailijan nimi on kirjoitettu pienellä, huolimattomuuttako? kirjoitusvirhe? tuskin. Kirjassa, joka muodostuu pienistä lähes täydellisiksi hioutuneista lauseista ei ole tilaa virheille. Kirja, joka on harkittu ja tarkasti koottu. Osat ovat paikallaan ja itsessään kauniita, mutta näistä pienistä palasista muodostuu kokonaisuus,joka ei ole yhtä kuin osiensa summa. Se ei ole enempää kuin osiensa summa. Se on vähemmän kuin osiensa summa. Katoamispiste on kirja, jossa vain sanoilla ja niiden muodostamilla lauseilla on merkitystä.  

 

Kirjan kokonaisuus, juoni ja tarina, jäävät sanojen, pienten täydellisten lauseiden taakse. Varjoksi, epämääräiseksi sumuksi taustalle. Kirjailija Raija Siekkisen tarina ei kiehdo minua, se ei vie mukanaan. Jos ikävästi sanon niin Siekkinen on yhdentekevä, näkymätön. Mutta Haahtelan sanat eivät. Ristiriitainen, ihmeellinen kokemus lukea kirjaa, jonka juoni ei innosta, mutta lauseita on pakko lukea eteenpäin. Sitä odottaa milloin taas itselle vähemmän merkityksellisen joukosta ilmestyy sanat, jotka istuvat ja vievät tarkkaavaisuuden täydellisesti. Niissä lauseissa haluaa viipyillä, pysytellä, kuvitella ja tuntea. Lauseiden muodostamalla kokonaisuudella ei ole väliä, läsnäolo lauseissa on kaikki mitä tarvitaan. Niissä on kaikki riittävä. Muulla ei ole väliä.

Tällaisesta kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska kirjoitetusta kirjoittaminen tuntuu latistavalta, kauniin herkkyyden häpäisemiseltä, raadolliselta repimiseltä auki arvioiksi tai mielipiteiksi. Lauseiden hyödyntäminen joksikin mihin niitä ei ole tarkoitettu ja johon niitä ei ole soveliasta käyttää. Voin vain poimia otteita, joihin itse pysähdyin. Lauseita, joiden merkitys loi minussa uusia merkityksiä. Sanoja, jotka olivat samanaikaisesti siinä nyt ja kertoivat moniäänistä viestiä kauempaa, eri suunnista, ulottuvuuksista.  

"Tasapainoilin jalkakäytävän reunalla kuin olisin keinunut kahden maailman välillä;niin kuin kaikki suunnat olisivat olleet mahdollisia, mutta minä vain en osaisi päättää halusinko kohti jotain vai jostain pois." 

"Katselin pimeää ikkunaa ja ajattelin kaikkea mikä ei mennyt ihmisestä pois, mikä naamioitui toiseksi ja vaimeni, jäi huoneen nurkkaan odottamaan."

"Näin naisen joka käveli lumisen pihan poikki, tuhon joka kiihtyi, jäljet johtivat portailta aidan viereen. Hän pilkkoi puut, sytytti tulet , teki kaiken niin kuin piti, ja silti oli jotain mikä ei mennyt pois, suru surun sisällä, nyt kaksinveroinen. Hän söi, mutta nälkä vain jatkui, se kuihdutti hänet, ei kadonnut. Hän istui portailla ja kuunteli: kaupunki heräsi uuteen päivään, mutta hän itse oli jo poissa."

"Jos kaikki paikat, joissa olimme olleet, pitivät sisällään kaikkea aikaa mikä niihin oli kertynyt;jos jokainen hetki jäi toistumaan ikuisesti. Ja joskus, kun olosuhteet olivat oikeat ja rattaiden kehät osuivat päälletysten täsmälleen oikealla hetkellä, kaiken saattoi nähdä. Ihmiset, jotka liikkuivat ilman ääntä. Musiikin, joka kuului tyhjässä huoneessa. Kun soittajat olivat lähteneet, kun tuolit oli korjattu seinää vasten, kun luuli olevansa aivan tyhjä." 

Haikea, herkkä ja kaihoisa. 

Syvä ja kaunis. 

Kirjan tiedot: 

Joel Haahtela: Katoamispiste (2010)

Kustannusosakeyhtiö Otava 

159 sivua 

Menneisyys mielessä ja minässä -Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

"voi Petie" sanoi Lucy. "Ajattele asiaa hänen näkökulmastaan. Minä lähden enkä palaa koskaan, ja sitä paitsi hän pyytää minulta rahaa -tiesitkö sitä? No, kyllä hän ruinaa rahaa ja minä annan aina eihän hän voi paljoa ansaita siinä hoitokodissa,ja hänen miehensä jäi työttömäksi ja varmaan hänestä tuntuu, no, tiedät varmaan miltä hänestä tuntuu. Tapaatko sinä häntä? Onko hän onnellinen, tarkoitan että -onko hän ihan okei?" 

Pidin kovasti Nimeni on Lucy Bartonista. Erityisesti Lucyn ja tämän äidin hiuksen hennosta väkevän ristiriitaisesta suhteesta. Strout kuvasi sitä niukasti ikään kuin vain toteamalla kaiken olennaisen ja jätti loput lukijalle hyvin onnistuneesti ja kiehtovasti. Strout jatkaa Lucyn menneisyyden purkamista häneen kytköksissä olevien muiden Amgashilaisten silmin. Lucyn tarinan sokaisemana ja amerikkalaisen unelman sävyttämänä ajattelin että tosiaan kaikki on mahdollista. Vaikeuksista voi nousta, epäonnistumisista vahvistua ja ennen kaikkea kaikilla on mahdollisuus kaikkeen. Mutta.

Kaikki on mahdollista olikin kirja siitä kuinka ihmisyydessä kaikki on mahdollista. Ihmiset kykenevät mahdottomaan ja mahdolliseen, likaiseen ja paheksuttavaan ,piittaamattomuuteen ja passiivisuuteen, yllätyksellisyyteen ja salailuun. Kaikki on mahdollista on kirja, joka muistuttaa siitä kuinka vähän voimmekaan toisistamme tietää, kuinka monimutkaista kaikki ihmisten välillä on ja kuinka menneisyys ei välttämättä määrää ja ohjaile elämää mutta on silti läsnä kaikessa, mielessä, minässä ja ympäröivässä maailmassa. 

   

Stroutin kuvaamien henkilöiden arkisia tarinoita varjostaa epämääräinen ahdistuksenomainen apaattisuus. Jotain surumielistä toivottomuutta ja luovuttamisen halua koen näiden henkilöiden kautta. Kirjoittajana Strout pystyy tavoittamaan, luomaan jotain niin todellista, että se tuntuu suoraan painona kehossa ja jumina mielessä. Taidokasta ja aitoa, mutta ahdistavaa. Ikään kuin kirjan henkilöt olisivat jumissa menneisyydessä, joka ei päästä irti otteestaan. Rajoittava Amgash pitää heistä kiinni eivätkä he enää jaksa yrittää tai rimpuilla vastaan. Jokainen kantaa avuttomana kuormaansa kohti ruostunutta lava-autoa, rapistunutta taloa tai materialla kuorrutettua tyhjää parisuhdetta.  

Alussa olevan lainauksen otin lopun kysymyksen vuoksi. Lucy on lähtenyt, eikä palaa koskaan. Hän on nähnyt toisenlaista maailmaa, elänyt uudessa kulttuurissa. Ehkäpä kokenut onnellisuutta, ainakin ollut lähellä sitä, aistinut sen mahdollisuutta. Nykyisyyden kanssa hän saapuu menneisyyteen sisaruksiaan tapaamaan. Lucy kysyy veljeltään heidän siskonsa Vickyn onnellisuudesta. Samassa Lucy muistaa, että Amgashissa ei ole onnellisuutta. Vieraan kulttuurin käsite ja kokemus. Jotain elitististä ja somaa, jotain tuntematonta ja jopa ällöttävää. Lucy tajuaa ja korjaa typerän kysymyksensä. Ei onnellinen vaan ihan okei. Sen lähemmäksi onnellisuutta ei Amgashissa pääse kuin ihan okei. 

Kirjan tarinat ja henkilöiden reagointitavat ärsyttävät, yllättävät ja ahdistavat. Mutta sen täytyy olla hyvin kirjoitetun kirjan merkki, jos kirjailija on onnistunut luomaan maailman, joka on kaikessa apaattisuudessaan niin aito ja kaikessa hämmentävyydessään niin tarkkanäköinen kuin Kaikki on mahdollista on. Samalla tavalla kun Nimeni on Lucy Bartonissa myös tässä Stroutin loistava kyky tallentaa ihmissuhteiden monimutkaisuus ja ristiriitaisuus pienillä koruttomilla lauseilla on maagista. 

Kirjan tiedot: 

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista (2019)

Kustannusosakeyhtiö Tammi 

Suomentanut: Kristiina Rikman 

260 sivua

Vähän klisee mut haittaaks se -Niina Mero: Englantilainen romanssi

"Matthew´n hiusrajasta pujotteli yksinäinen hikipisara hänen ohimoltaan alas korvanedustaa ja kohti hänen kaulakuoppaansa...hänen aaltoilevat vastsalihaksensa liikkuivat..hän suoristi selkänsä ja kääntyi minuun sorkkarauta käsissään." 

Englantilainen romanssi on kirja, joka on täynnä Englantia, romantiikkaa ja kliseitä. Kiihkeitä katseita tuuheiden hiuspehkojen alta, kiehtovia kohtaamisia yllättävien sadekuurojen armoilla, kartanoita, joissa on vehreä puutarha ja yrmeäilmeinen hovimestari, valuvia hikipisaroita ja jänteviä vatsalihaksia, täydellisiä rakkaudentunnustuksia ja omistautumista ennen kuin oikeassa elämässä olisi edes whatsappista siirrytty tapaamiseen. Bridgetjonesmaista kahden miehen välillä pähkäröintiä, joista toinen on se ilmiselvä mister oikea ja toinen tietenkin herra seksikäs luihu. Päähenkilö kaikessa stereotyyppisyydessään muista poikkeava sangen älykäs originelli.  

Tarkoituksenani ei ole arvostella tai tuomita. Vaikka ehkä suoraan sanottuna hieman noloilen myöntää, että luin kirjan ahmien. Sitä sitten pohdinkin, miksi chick lit tai romanttiset, ehkäpä hieman kliseiset tarinat olisivat noloja. Mitä ne lukijastaan kertovat vai onko kyseessä vain oma rajoittunut ja jopa kyyninen suhtautuminen suhtautumiseni asioihin? 

Onko silloin uskottava kirjallisuuden harrastaja, jos lukee romanttisia tai humoristisia viihdeteoksia? Siitäkö tässä kaikessa nyt on kyse. En ehkä ole uskottava. Koenko jopa olevani vähemmän älykäs kuin "oikean" kirjallisuuden harrastaja. Miksi sitten ajattelisin, että esimerkiksi englantilainen romanssi ei olisi oikeaa kirjallisuutta. Loppujen lopuksi kirjahan on täynnä kirjallisuuden klassikoita, joita en todellakaan ole edes lukenut.Se on kirjoitettu sujuvasti ja moitteettomasti, tarina oli mukaansatempaava ja ehyt. Henkilötkin rakennettu kiehtoviksi ja tarinaan sopiviksi. Lukeminen oli helppoa ja sujuvaa. 

Niin helppoa..ehkäpä tässä sittenkin on kyse siitä, että tällaisen kirjan lukeminen on helppoa, hieman ennalta-arvattavaa ja mutkatonta. Kevyttä, ei haasta lukijaansa, ei ulotu sieluun asti, värisytä tai kosketa, ravistele tai silitä. Se on kuin nousuhumala, joka on kepeää ja hauskaa, mutta vain hetken.  

Kuten nousuhumalakin, on helppo kirjallisuus paikallaan aina silloin tällöin. Eikö kirjallisuuden kiehtovuus olekin juuri siinä, että aina voi hypätä mukaan erilaisiin maailmoihin, jotka koskettavat tai viihdyttävät, itkettävät tai naurattavat. Kaikelle on oma tilansa, tarkoituksena ja tarpeensa. Ja englantilainen romanssi on juuri kirjallisen nousuhumalan tarpeeseen. Pieni kulaus kuplivaa silloin kun ei oikein jaksa ja haluaa antaa itselleen mahdollisuuden johonkin helppoon. Tai silloin kun haluaa vähän hurvitella ja fiilistellä tai silloin kun haluaa haaveilla ja antaa romantiikalle tilaa, ehkäpä uskoa siihen itsekin.  

Joten note to self: lopeta noloilu ja lue mitä milloinkin huvittaa. Donner on oikeassa. Lukeminen kannattaa aina. 

Kirjan tiedot: 

Niina Mero: Englantilainen romanssi 

Kustantaja: Gummerus kustannus oy

378 sivua

Valon ja varjon leikkiä -Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

"Kyse on aina ja vain meistä kahdesta: Lilasta, joka haluaa minun antavan sen mitä hänen luonteensa ja olosuhteet ovat estäneet häntä antamasta, ja minusta, joka ei pysty antamaan sitä mitä hän vaatii;Lilasta, joka suuttuu riittämättömyyteeni ja haluaa kostoksi häivyttää minut samoin kuin on tehnyt itselleen, ja minusta, joka olen kirjoittanut kuukausikaupalla luodakseni hänelle muodon jonka ääriviivat eivät hälvene, kukistaakseni, rauhoittaakseni hänet, jotta saisin itse rauhan." 

Kadonneen lapsen tarina on Elena Ferranten Napoli-sarjan viimeinen osa. Loistavan ystäväni jälkeen olin, monien muiden tavoin, koukussa. Vielä silloin en tajunnut miksi. Niin, miksi olin koukuttunut tästä kahden ystävyksen Lilan ja Elenan tarinasta? Kirjat ovat toki täynnä draamaa, vivahteikasta ja rosoista napolilaiskorttelin elämää, ihmissuhdekoukeroita ja sattumuksien seuraamuksia. Mikään italiaksi dubattu tekstimuotoinen kauniit ja rohkeat kirjasarja ei suinkaan kuitenkaan ole. Kirjojen ihmiset ja yhteenkietoutuneet elämät kun tuntuvat aidoilta. Ovat aitoja. Aitoja siinä kaikessa monimutkaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan mitä vain ihmiset ja suhteet voivat olla. En koukuttunut siis varsinaisesti tarinan, juonen tai draaman vuoksi. Minä koukutuin aitoudesta. Siitä kuinka Lilan ja Lenún suhde on jotain niin ristiriitaista ja vaikeaa ymmärtää. Heidän symbioottisesta ja toisiaan täydentävästä keskinäisestä riippuvuudesta muodostui myös minun riippuvuuteni. Olen koukussa heidän välillään vallitsevaan voimaan. Näkymättömään yhteyteen, joka ilmenee vihan, katkeruuden, ivallisuuden ja rakkauden, ilon sekä anteeksiantamisen muodoissa. Yhteys, joka jatkuvasti muuttuu ja saa voimansa ennakoimattomuudesta. Yhteys, joka kuitenkin pysyy pohjimmiltaan samana. Yhteys, joka hakattiin kiveen jo silloin kun kaksi nukkea heitettiin korttelin talon kellariin.

Lilan ja Elenan suhde on kuin valon ja varjon. Ilman toista ei ole toista. Toisesta ei pääse eroon vaikka haluaisi. Ne ovat olemassa samaan aikaan, kun toinen paistattelee valossa on toinen väistämättä silloin varjossa. Erityisesti heidän mieleensä rakentuneet valon ja varjon vuorottelut ovat kiehtovia. Lilan synkkyys ja todellisuuden hämärtyminen, ääriviivattomuus vie hänet mukanaan varjoteatteriin, varjojen maailmaan, jossa olemassa oleva on tummaa, hahmollista ja hahmotonta. Lenua seuraa varjot, menneisyys ja Lila sekä tunteet ja ajatukset, jotka kieltämällä hän luo itselleen tumman, epämääräisen seuralaisen. Siinä missä Lila on kärkäs ja ilkeä osaa myös Elena olla välinpitämätön ja armoton. Korttelin varjot ilmenevät ystävysten mielissä ja suhteissa sitä voimakkaammin mitä pontevammin he yrittävät varjojaan karistaa.   

Erityisesti Lila on Lenúlle sekä varjo että valo. Lila on Lenúlle se voima, joka vie eteenpäin. Hänen vuokseen tai takia Lenú tekee mitä tekee, kykenee ja pystyy. Samaan aikaan kun vihaa sitä että on Lilan valosta riippuvainen, hän rakastaa ja tietää, että ilman hänen valoaan, hänellä itsellään ei ole varjoa eikä ilman varjoa voi olla olemassa. Valo tuo mukanaan aina varjon. Lenu yrittää karistaa varjoaan siinä onnistumatta. Lopulta hän ymmärtää, että valo ja varjo kulkevat rinnakkain, yhdessä. Siinä ei vain ole muuta vaihtoehtoa. 

Loppujen lopuksi Ferrante on kirjoittanut kirjasarjan, jonka kertojana on Lenú,mutta päähenkilö ja ydin on Lila. Tarinan voima kumpuaa Lilasta. Kaikki mitä Ferrante kirjoittaa on jatkuvasti suhteessa Lilaan. Elenan elämäntarina on mielenkiintoinen, mutta ilman hänen jatkuvaa oman elämänsä suhteuttamista Lilan elämään tarina olisi ehkä jäänyt tyhjäksi. Juuri tämä suhteen merkityksen avaaminen ja ristiriitaisten voimien kuvaaminen on niin ansiokasta, että Ferrantea voi ylistää tarkkanäköisenä, vivahteikkaana ja loistavana kirjoittajana. Kadonneen lapsen tarina kerää kaiken yhteen ja antaa lopullisen muodon tarinalle. Lopetus avaa ja verhoaa kiehtovasti. Tarkentaa ja jättää lukijansa yksin luomiensa merkityksien kanssa. Upea kirja ja kirjasarja. 

Me ihmiset luomme merkityksiä aina suhteessa johonkin. Onnistumisen tunnistaa siitä, että tietää mitä on epäonnistua. Menetyksen taustalla piinaa tietoisuus siitä mitä joskus on ollut. Ilon pirskahdellessa suru on läsnä, vaimeampana vain. 
Vain valossa voi nähdä varjonsa. 

"Vahingoittaa voin vain sellaista ihmistä, joka rakastaa. Ja minä en rakasta enää ketään."

Kirjan tiedot: 

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (2018) 
Suomennos: Helinä Kangas 
Kustannus: WSOY
512 sivua      

Vallankahvassa - Milja Kaunisto: Luxus

"Rohkeus, ylpeys, kunniantunto, isänmaanrakkaus, heikomman puolustaminen ja lähimmäisestä huolehtiminen kuuluivat aikaan, jota ei enää ollut. Se aika kuului Marien vanhemmille, eikä heitäkään enää ollut. Marien kaltaiselle naiselle ei ollut enää paikkaa. Portoksi julistautuva saattoi selvitä hengissä ja ylimys hirtettiin säälimättömästi. Hän oli pelastunut vain, koska oli raukka ja luopui kunniastaan."

Siinä se möllötti, Prisman alepöydällä, Milja Kauniston Luxus. Ylellisyyttä halvalla, rahvaanomaisten 100 herkkua selleristä -kirjojen, pakarat tiukaksi hengittämällä -oppaiden ja unohdettujen ihmisten elämänkertojen keskellä. Kiehtovaa, kiellettyä ja salaperäistä luksusta. Tartuin syöttiin. 
  
Seuraavat päivät kuljinkin työmatkani junassa välillä korvat punoittaen ja välillä hymyillen. Minua hymyilytti kontrasti loskaisen vuoden 2019 Helsingin ja 1790-luvun Pariisin välillä. Fyysisesti olin toimistotyöläisten ympäroimänä, sinisen valon kajeessa ja tasa-arvoisessa hiljaisuudessa, mutta mielessäni seikkailin vallankumouksen keskellä porttojen, pyöveleiden ja aatelisten rosoisessa seurassa. Maailmassa, jossa käy kiivaana jatkuva valtataistelu. Jokainen tietää paikkansa hierarkiassa ja arvonsa muiden silmissä. Ylellisyys yhdistää niitä, joilla sitä on, niitä, joille se on piinaava päämäärä, niitä, jotka siitä haaveilevat, niitä, joille se on olemassa mutta saavuttamaton ja niitä, jotka ovat sen kokeneet mutta menettäneet. Kontrasti tuntuu suurelta, mutta loppujen lopuksi jäin pohtimaan sitä onko mikään muuttunut? Ihmiset tavoittelevat valtaa edelleen, ihmiset haaveilevat ja pyrkivät luksukseen. Valtaa ja ylellisyyttä, jotain parempaa ja helpompaa kuin arkinen selviytyminen. Elämänhän tulisi olla nauttimista ja itsensä toteuttamista varten, eikö vain? 

Luxus herätti pohdintaa vallankäytöstä ja valta-asemasta sekä eriarvoisuudesta ja tasa-arvoisuudesta. Valta tarkoittaa aina, että on olemassa joku tai jokin jota hallitaan, jonka puolesta päätetään tai määrätään. Sinällään ajatus tasavallasta tuntuu paradoksilta. Voiko valta jakautua tasan? Eikö vallalla ole aina joku tai jokin ylitse muiden? Saadakseen valtaa, pitää saada vallanalaisia. Valtaa tavoittelevat perustelevat pyrkimystään periaatteilla, vapaudella ja tasa-arvolla, oikeudenmukaisuudella. Mutta saadessaan valtaa toteutuuko tasa-arvo ja vapaus muillakin kuin vallan omaavilla itsellään. Palataanko takaisin lähtöruutuun, jossa epätasa-arvon vaakalaudalla keikkuvat vain eri ryhmittymät ja vallasta kilvoittelu jatkuu. 

"Vapaus ja tasa-arvo, kautta persaukkoni!He puhuvat vapaudesta, mutta se on pelkkä tekosyy. Vallankumoukselliset kumoavat valtaa jotta saisivat sen!" Valistaa markiisi De Sade Luxuksessa. 

Luxus herätti mieleeni George Orwellin Eläinten vallankumouksen ja kuuluisan vallan hurmiossa muuntautuneen periaatteen: "Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Ihmisiltä vallan saavat siat pönkittävät etuoikeuksiaan muiden eläinten kustannuksella. Periaatteet ja jalot tasavertaisuus ajatukset, haaveet yhteisestä luksuksesta ja yltäkylläisyydestä unohtuvat vallan janossa. Lopulta siat istuvat ihmisten kanssa lasillisella eikä kukaan enää erota ovatko he ihmisiä vai sikoja. 

Voiko ylellisyyttä saavuttaa ilman valtaa? Ylellisyys on jotain mitä kaikilla ei voi olla, koska silloin se ei ole ylellisyyttä. Ylellisyyden mahdollistavat ne joilla sitä ei ole ja sen keräävät talteen ne, joilla on valtaa tehdä niin.    

Onko tieto valtaa? Foucault`n mukaan valta hankitaan tiedolla tai tarkalleen ottaen vallan hankintakeinot, käyttötavat ja ylläpitäminen, kätkeytyvät tiedon hämäävään huntuun. Manipulaatio on niin hienovaraista, että sitä ei usein vallaksi huomaakaan. Kuten markiisi De Sade luxuksessa, jonka manipulaatio ei ollut niin hienovaraista, mutta tietoon perustuva valta sitäkin todellisempaa. 

Onkin mielenkiintoista pohtia, missä asioissa olemme vallankahvassa ja missä asioissa totaalisesti saranapuolella. Huomaammeko sitä edes? Kun seuraavan kerran Facebookin feedissä onkin mainos juuri Whatsapissa ystävällesi kirjoittamasta tuotteesta. Voi jäädä miettimään mitä kaikkea minulta jääkään huomaamatta ja kuka naruistani vetelee :). 

Milja Kauniston Luxus. Loistavaa viihdettä, pohdintoja(ehkä vähän liiankin suuria) herättävä ja koukuttava teos. Yllättävän vaikuttava ja sai minut valtaansa.  

Kirjan tiedot: 

Milja Kaunisto: Luxus 

Gummerus kustannus oy 

550 sivua. 

Pullaturvaa -Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

"On siis nämä kolme, psykoosi, rakkaus ja kirjallisuus. Mutta vain psykoosi altistaa ihmisen luhistumiselle. Kirjallisuus ei ole totta: se on turvallista, ravitsevaa ja puhdistavaa kuvitteellisuutensa vuoksi. Rakkaus puolestaan haalistuu eikä pauhaa Rakastajan sisällä kuin määrätyn ajan. Sitten rakkaus joko kuihtuu pois tai muuttuu sitkeäksi, sallivaksi rakastamiseksi, myöntyväiseksi paljaudeksi toisen edessä. Mutta psykoosi tuhoaa ihmisen. Se saa ihmisen mykistymään, sirpaloitumaan ja mitätöitymään. Merkitysten vyöry käy vastustamattomana psykootikon yli ja lopulta ihmistä ei enää ole."

Lasten planeetta on hauras ja älykäs, eikun intellektuaalinen kertomus avioerosta ja psykoosista. Kirja on tarkkanäköinen ja fiksu, jollain tavalla jopa liian älykäs ja tietoinen, liian siisti ja ehyt ollakseen kuvaus kriiseistä, epäonnesta ja vastoinkäymisistä. Pulkkinen kirjoittaa kauniisti ja rikkaasti. Samaistun havaintoihin, mutta silti kaikki tuntuu liian pumpuliin käärityltä. Ahdistus ja surukin siivottuina, ymmärrettyinä ja älyllä nidottuna arjen estetiikkaan. Tämä ei taida olla tarina inhimillisyydestä vaan inhimillinen tarina. Tämä on kaunis tarina vastoinkäymisistä ja kupruista verhoiltuna sofistikoituneisiin sutjautuksiin, pohdintoihin seksin sijainnista ja aamulla sämpylöitä leipoviin miehiin.   

Pulkkinen kuljettaa kahta toisistaan hieman irrallistakin tarinaa rinnakkain. Tämä rinnastus, avioeron ja psykoosin yhteensovittaminen tuntuu jäykältä. Miksi ne on saatettu yhteen? Ne eivät ole syy-seuraus suhteessa toisiinsa, ne eivät ole saman henkilön kokemaa, niitä ei ole yhdistetty dramatiikan tai rosoisuuden lisäämiseksi. Voi olla, että pohdintani ovat syntyneet tarpeesta loogisuuteen tai johdonmukaisuuteen, joita luovuudessa ei välttämättä aina ole havaittavissa. 
Päädyin kuitenkin siihen, että Lasten planeetta on pohjimmiltaan kirja yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Avioeron ja psykoosin yhdistää pelko. Pelko yksin jäämisestä ja itsensä menettämisestä. Pelko siitä, että ei asiat eivät tunnu enää hallittavilta, vain epävarmoilta. Selviänkö, romahdanko, jos romahdan, onko sieltä paluuta. Kerääkö joku sirpaleet ja yhdistää taas kokonaiseksi, auttaa luomaan yhteyttä muiden kanssa.     

Minä ihailen ja hieman kadehdinkin Riikka Pulkkista. Tai sitä Riikka Pulkkista, jonka mieleni on luonut Lasten planeetta kirjan pohjalta. Hän ei varmaan ole se oikea Riikka Pulkkinen, mutta ihailtava,kadehdittava versio kuitenkin. Kriisienkin keskellä, kaiken sen haurauden ja turvattomuuden äärellä hän selviytyy ja on niin järkevä ja ymmärtävä. Hänen ei tarvitse selviytyä yksin. Kirjassa kuvatut kriisit ja ahdistus ovat rosoisia, mutta samaan aikaan sileitä, kauniita ja älykkäitä, koska niitä ympäröi turvallisuus, lämpimät läheiset ihmiset ja läheisyyttä huokunut lapsuus. Pelon keskeisyydestä huolimatta hänen arjessaan on aina kukkia, tuoretta pullaa, teetä ja yhteyttä. 

Joskus ne elämän tärkeimmmät sanat kuuluvat jotenkin näin: "Istutaanpa alas ja keitetään kahvit, mä toin pullaakin". 
Toivon, että kaikilla olisi mahdollisuus saada pullaturvaa silloin kuin on sen tarpeessa ja kaikilla olisi myös mahdollisuus tarjota sitä. 

Jäinkin miettimään, että voiko mikään symboloida enempää lämpöä, turvallisuutta ja välittämistä kuin toisen tarjoama tai tekemä korvapuusti. No ehkä voi, mutta ei se huono vaihtoehto ole :). 

"Potaska, lapsi hekottelee, ja se naurattaa myös äitiäni ja minua. Me nauramme kaikki. 

Lilja pudottelee hiljaa terälehtiään keittiön pyödällä, mutta me nauramme. Nauramme nyt." 

Kirjan tiedot: 

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018) 
Otava 
382 sivua. 

Carpe Diem - Mia Kankimäki: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

"Kuolen tylsyyteen. Kuolen ahdistukseen. Kuolen vitutukseen. Jotain on keksittävä."

Mia Kankimäen keksintö eksistentiaaliseen kriisiin löytyi tuhannen vuoden takaa eläneestä naisesta ja tämän (ehkä) kirjoittamasta tyynynaluskirjasta. Kankimäki ottaa ja lähtee. Hän matkustaa Japaniin tutkimaan Sei Shõnagonin elämää ja kirjoittaa siitä kirjan. 

Inspiroivia asioita: 

Lukea kirja, jossa kirjoittaja on todella tehnyt sen. Lähtenyt. Tarttunut hetkeen. Tavoitellut rohkeasti unelmiaan. 

Aihe (japanilaisen hovinaisen kirja), joka on samaan aikaan tuntematon ja erikoinen, mutta samaistuttavissa ja yhdistettävissä nykypäivään.  

Listat ja arjen yksityiskohtien kuvailu.   

Masentavia asioita: 

Lukea toisen ihmisen valmiiksi jäsennetty tarina, jossa kaikki kuulostaa niin helpolta ja aukottomalta. Onko se muka oikeasti noin "helppoa"? 

Turhauttavia asioita: 

Kun kirjoittaa aiheesta, josta ei löydykään mitään tietoa. Kirjoittaa kymmeniä ellei satoja sivuja siitä, ettei ole mitään mistä kirjoittaa. Spekulaatiot. 

Ärsyttäviä asioita: 

Kun aikuinen nainen (38.v.) hengailee maailmalla kuin parikymppinen surffitukkainen jantteri. Ryyppää ja kokeilee vailla suurempia vastuita.  

Kunnioitettavia asioita: 

Rohkeus. 

Hauska ja taitava kirjoitustyyli. 

Itsenäisyys. 

Oivaltavia asioita: 

Kun kirjailija luo yhtymäkohtia nykyajan ja tuhat vuotta sitten tapahtuneen elämän välillä. Onko ihmisten elämässä lopulta mikään muuttunut? 

Asioita, jotka herättävät pohdintaa:  

Japanilaisten kyky aistia ja luoda kauneutta. Elää hetkessä ja yksityiskohdissa. Rauhoittua ja hengittää.  

Kirsikankukat. 

Mono no aware. "Käsite, joka tarkoittaa maailman kauneuden ja sen katoavuuden aiheuttamaa liikuttavuuden tunnetta, asioiden määrittelemätöntä, mutta pakahduttavaa surullisuutta." 

Japanilaisissa hoveissa harrastettu runojen siivittämä yöllinen ristiin rastiin hässiminen. Milloin siitä on tullut "syntiä"?  

Asioita, jotka heräävät kirjaa lukiessa: 

Pakottava tarve saada sushia. 

Kiinnostus lukea Sei Shõnagonin Tyynynaluskirja. 

Halu matkustaa Japaniin. 

Ajatus irtisanoutua töistä. 

American Beauty -elokuvan kohtaus, jossa muovipussin lenteleminen tuulessa on kaunista.  

Idea kiinnittää enemmän huomiota yksityiskohtiin ja tehdä huomioita elämästä. 







Kirjan tiedot: 

Mia Kankimäki: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)
Kustannusosakeyhtiö Otava
369 sivua.