Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

"Valtameri on sisällä jokaisessa, joka on sen nähnyt. Valtameri kulkee aina mukana jokaisessa, joka on sen nähnyt. Valtameri jää sisälle jokaiseen, joka on sen nähnyt." 

"Valtameri vangitsee. 

Valtameri on vapauden ylin aste.

Valtameri on kuolematon.

Valtameri on olotila.

Valtameri on mielentila.

Valtameri on olomuoto.

Valtameri on oleminen. 

Valtameri on."

Islannissa ei ole perhosia on kaunis, tarunhohtoinen ja runollinen kirja saaresta, valkoisesta talosta ja siellä asuvista perheistä. Tarinoihin sopii mukaan myös muutama lohikäärme, peikkotyttö ja monen sukupolven ajan elävä Raudhollin Ragnhildur. 

Tarina soljuu eteenpäin huomaamatta, toinen toistaan kauniimpien luonnon kuvausten ja maagisempien kertomuksien ohessa. Islannissa ei ole perhosia on minulle ensimmäinen kirja, jossa lauseita on aseteltu erilaisiin muotoihin ikään kuin syventämään kirjoitettua. Pidin tästä tavasta ja mielestäni se sopi kirjan runolliseen ja esteettiseen tyyliin. Kirja on kokonaisvaltainen elämys ja herättää lukijan mielenkiinnon näillä erityisillä keinoilla ja ripauksella magiaa. Ehkä hieman hämmentävää onkin se, että kirjassa ei revitellä juonen käänteillä, yllättävillä sattumuksilla tai ihmissuhdedraamalla, vaan Kätlin Kaldmaa saa lukijansa haaviin taianomaisella tavalla kirjoittaa lisäten ajoittain joukkoon jotain yllättävää ja mielenkiintoista kuten tarinoita peikkotyttö Einhver Ekkineinsdottirista.  

Islannissa ei ole perhosia herätti minut pohtimaan satuja, mielikuvitusta ja uskon asioita. Huomaan usein haluavani uskoa ja säilyttää tämän lapsille ominaisen tavan uskoa,ihmetellä ja luoda. En tiedä voinko syyttää aikuisuutta, "realiteetteja" vai yhteiskuntaa siitä, vaikka haluaisin, se tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta. Kirjaa lukiessa huomasin ärtyväni, kun tarina ei edennytkään loogisesti, vaan hyppäsi peikkotyttöön, se ei kertonut auki kuka tai mikä tämä Raudhollin Ragnhildur oikein on tai miksi kirjassa oli mukana kertomus Penelopesta, joka ilmeisesti ei kuulunut muiden henkilöiden sukuun. Päässäni jankkasi kysymys: miten nämä kaikki nyt liittyvät yhteen? 

Edellä kuvatut kysymykset ja ärtymiseni kertovat siitä, että odotan asioiden olevan loogisia, (aikuisen) kankean mielen ymmärrettävissä ja selitettävissä. Kirjan kiehtovaan maailmaan oli vaikeaa heittäytyä sillä mielikuvituksen täyttämä satumainen ja maaginen maailma on muodostunut etäiseksi ja epätodeksi. Harvoinhan asiat ovat loogisia ja on harmillista, että johdonmukaisiksi niitä yrittää siitä huolimatta istuttaa. Voisiko asiat vain olla niin kuin valtameri on. Ihmetellä olevaa?   

Kirjassa yhdistyi kaksi maailmaa. Toinen arkinen, ihmisten selviytymistä luonnon armoilla kuvaava todellisuus ja toinen pinnan alla kytevä tarujen maailma, luonnon kanssa yhtä oleva ja sieltä voimansa ammentava fantasia. 

Minulle heräsi pakottava tarve matkustaa Islantiin, jossa nämä maailmat toivottavasti elävät rinnakkaisina todellisuuksina vielä tänäänkin. Pakottava tarve heräsi myös löytää se mielen todellisuus, jossa ihmettely piirtää ääriviivat ja mielikuvitus värittää sisällön. 

Islannissa ei ole perhosia on kaunis kirja. Kätlin Kaldmaan kykyä  luoda kauneutta ja yhteyttä luontoon voi vain ihailla.  

"Kristinin kahdesta kohdasta vahvoin ompelein kokoon kursittu sydän aukesi kuin lumivalkoinen, melkein läpinäkyvä ruusu, terälehdet siveästi keltaista ydintä suojaten. Varovasti, hyvin varovasti hän päästi jälleen veren virtaamaan sen suoniin, niin että viikon kuluttua sydämen valkoinen ruusu oli oikein sievänä, oikein siveänä, saavuttanut kauniin roosan värin. Arvet jäivät sisempien terälehtien peittoon, niin että ulkopuolelta näkyi vain koskematon, puhdas kauneus. Haava oli sydämen sydämessä piilossa." 

       

Kirjan tiedot: 

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid)

Fabriikki kustannus 

Suomennos: Outi Hytönen

246 sivua 

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

"Sydämessäni on yhä suuri kierouma, vaikka aiemmin kuvittelin että näin voimakas rakkaus kahta ihmistä kohtaan saisi sen suoristumaan"

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston jälkeen olen hämmentynyt. Mikä tämä kirja on?! Kirja kertoo kaiken, samalla kun se on arvoituksellinen ja jättää asioita kertomatta. Se on tarina parisuhteesta ja perhearjesta, vaikka oikeasti se on täydellinen kuvaus ihmismielen nerokkuudesta ja hauraudesta. Surullisen hauska löyhien assosiaatioiden ketju, joka on kaikessa löyhyydessään luovasti looginen. Syvien pohdintojen jaosto kertoo kuinka taidehirviön ura vaihtuikin näyttelemiseen loukattujen tunteiden pikku teatterissa.   

Syvien pohdintojen jaosto on täynnä oivalluksia, tarkkanäköisiä huomioita arjesta ja ihmisistä. Tunnistan täydellisesti märän puseron surullisen koiramaisen hajun, sen millaista on punoa vauva-arjen keskellä tarinoita tyhjästä ja sen olon, kun aika on kiireellistä ja samaan aikaan pitkäveteistä. Minäkin vihaan ihmisiä, jotka väittävät antavansa satakymmenen prosenttia ja ihmettelen miksi kiltit ihmiset ovat tekemisissä kanssani. Luulen tietäväni miltä vauvan juonikas ilme näyttää ja juutun miettimään kuinka sietämätöntä on, että asiat hajoavat, ilman ihailtavaa korjaamistaipumusta. Niinpä, joogassa on parasta lopussa viltin alla tapahtuva kuolleen teeskentely. 

Jenny Offill (kaimani, jonka heijastamassa kunniassa yritän epätoivoisesti paistatella ;)) kirjoittaa tavalla johon en ole aikaisemmin törmännyt. Se on hämmentävää, osuvaa ja suorastaan nerokasta. Bloggaamisen ongelmaksi tosin muodostuu se, että haluaisin siteerata kaikki kirjan lauseet. Ja toiseksi, kirjan selailusta ja uudelleen lukemisesta ei tule loppua. 
Jäin pohtimaan sitä, että miksi kerronta vaihtuu yllättäen minä -perspektiivistä ulkopuoliseen vaimon ja miehen tarkkailuun? Ikään kuin kertoja katselisi omaa elämäänsä ulkopuolelta, erillään leijuen. Lopuksi kerrontaperpektiivi vaihtuu ja on olemassa me. Ehkä se kertoo siitä, kuinka itselle hankalissa tilanteissa on helpompi olla etäällä, kauempana tunteista, jotka olisivat liian tuskallisia siinä hetkessä kannettavaksi.       

"Saatat luulla, että tuntemasi henkinen tuska on pysyvää, mutta suuren enemmistön kohdalla kyseessä on vain ohimenevä vaihe. 

(Mutta mitä jos minä olenkin erityinen? Mitä jos kuulun vähemmistöön?)" 

Päähenkilö antaa kokemuksestaan ja mielen maailmastaan paljon vihjeitä. Hän on niin väsynyt kaikkeen, saa paniikkikohtauksia ja kärsii unettomuudesta. Hän pohtii eheytyisikö mieli luonnonkauniissa paikassa ja johtuiko ennen naimisiin menoa vaivannut tuberkuloosi yksinäisyydestä. Hänelle itkeminen huomiota herättämättä, on mahdollista hautausmaalla. Esineiden kihiseminen täytyy salata samalla tavalla kuin setelit pysyvät piilossa kirjojen välissä. Hänen kätensä lakkaavat heilumasta kuin siivet, kun hän syö pillereitä. 
Useimmat ihmiset pystyvät luottamaan siihen, että heidän mielensä toimii kuten he haluavat ja hallinta omiin ajatuksiin on säilynyt. Kirjan päähenkilö tunnistaa, että hänellä ei ole kontrollia omaan mieleensä eikä hän myöskään aina pysty ymmärtämään miksi saati vaikuttamaan siihen. Mielen hauraus, mutta samalla sen herkkyys ja rikkaus tekevät hänestä haavoittuvan ja pelokkaan. Niin tavallisen, mutta kuitenkin ainutlaatuisen, ihanan sensitiivisen ihmisen.  

"Pari päivää myöhemmin huomaan toivovani salaa, että olen nero. Mikä muu voisi selittää sen, ettei mikään määrä unilääkettä riitä tainnuttamaan mieltäni?" 

Syvien pohdintojen jaosto on loistava, nerokas ja moniulotteinen. Tärkeäksi, henkilökohtaiseksikin muodostunut kirja, johon tulen palaamaan vielä. Useasti. 


P.S. Hymyilyttää. Joku muukin on etsinyt Googlesta vastausta kysymykseen: Did George Washington have 36 dogs? 

Koiria on saattanut olla jopa 50 tai enemmän :). 


Kirjan tiedot: 

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Dept.of Speculation)
Suomennos: Marianna Kurtto
Gummerus kustannus oy 
234 sivua  

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

"Näen elämäni tavallaan sarjana maatuskanukkeja, joiden edelliset versiot kätkeytyvät uudempien sisään. Aiempaa elämääni ei näe ulkoapäin, mutta se on silti läsnä" 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään kertoo Tom Hazardista, joka on yli 400 vuotta vanha, mutta näyttää 41 -vuotiaalta. Välttyäkseen noitavainoilta ja koekaniinin kohtalolta hänen tulee vaihtaa asuinpaikkaansa ja identiteettiään kahdeksan vuoden välein. Samannäköisenä pysyvä henkilö ei ole turvassa 1900 -luvulla sen enempää kuin 1500 -luvullakaan. Ihmiset ovat kautta aikojen pelänneet erilaisuutta ja asioita, joita on vaikea selittää  saati ymmärtää. 

Matt Haig ei häikäise minua kirjoitus tyylillään tai kauniin kuvauksellisilla ilmauksilla. Joskus kuvailut ovat jopa liian ennalta-arvattavia ja stereotyyppisiä, mutta toki osuvia. Kirjan erityinen ansio on kutkuttavan mielenkiintoinen ja mahdollisuuksia täynnä oleva tarina. Äärimmäisen kiehtovana pidin ajatusta identiteettien vaihtamisesta ja sopeutumisesta alati vaihtuviin tilanteisiin ja aikakausiin. Identiteettiseikkailu oli se mitä kirjalta odotin ja sen vuoksi myös hieman petyin. Kirjan päähahmo Tom on koko kirjan ajan oma itsensä, ei erilaisia rooleja näyttelevä, taidokkaasti sopeutuva kameleontti. Hän on menneisyytensä vanki, itsensä hetkellisesti kadottanut, mutta jollain tasolla aina kuitenkin omalle itselleen uskollinen. Menetyksen tuskan useaan kertaan kokeneena Tom ei kuitenkaan uskalla enää elää, tuntea, kokea. Mitä tehdä kaikella ajalla, jos sitä ei pysty täyttämään merkityksellisellä elämällä? 

Matt Haig sai minut pohtimaan aikaa ja sitä kuinka sen annetaan määrittää elämää. Huomaan usein ajatusteni kulkevan menneessä tai juoksemassa tulevaan, ahdistun, kun on kiire ja turhaudun, kun en saa asioita aikaan, tulee jopa pelättyä, että aikaa tuhlaantuu tai se vain loppuu. Viime vuosina on (jo ehkä kyllästymiseen asti) puhuttu mindfullnessista, läsnäolosta, hyväksynnästä ja itsemyötätunnosta, olemisesta tässä ja nyt. Oravanpyörästä pyritään hyppäämään pois, downshiftataan, joogataan ja meditoidaan ennätysmäärin. Ajan määrittämästä elämästä pyristellään irti, yhteyksiä itseen ja oman näköiseen elämään kurotaan kiinni niin vimmaisesti, että se todella merkityksellinen, ihmissuhteet ja uskallus tuntea ja kokea, ovat vaarassa jäädä huomaamatta ahkerasta pyrkimyksestä huolimatta. Kuinka olla tässä ja nyt, menneisyyden määrittämättä ja tulevaisuutta arvailematta?

"Kaikki menee ihan hyvin. Tai jos ei, niin ainakin kaikki tapahtuu joka tapauksessa, joten ei murehdita sitä."

Kirjan mukaan aika pysähtyy niissä hetkissä, jolloin ihminen on onnellinen, kokee merkityksellisyyttä ja asioiden olevan juuri oikealla paikalla. Tässä ja nyt. Ne ovat hetkiä, joissa ihminen kokee rakkautta ja yhteyttä toiseen ihmiseen. Ne ovat hetkiä, jolloin ajalla ei ole merkitystä. Ne ovat hetkiä,

jotka saattavat jäädä huomaamatta tai kokonaan kokematta, jos pelko vie itseä kauemmas asioista, joilla todella on merkitystä. 

Blogia kirjoittaessa huomasin Psychology Todayn blogissa Andrea Boniorin esittämät viisi kysymystä, joiden avulla voi pohtia merkityksellisyyttä omassa elämässään: 

1. Milloin olet flow -tilassa?
2. Keiden kasvot näet, kun ajattelet rakkautta?
3. Minkä eteen olet valmis näkemään paljon vaivaa? 
4. Mitä kirjoittaisit muistokirjoitukseesi?
5. Jos sinulla olisi ylimääräistä aikaa 12 tuntia ja olisit vapaa velvollisuuksista ja väsymyksestä sekä muista rajoitteista. Mitä tekisit?   

Kuinka aika pysäytetään olikin suurempi kirja, kuin lukiessa huomasinkaan. Kiitos Matt Haig muistutuksesta. 

"Aivan kuten kuoleminen kestää vain hetken, eloon herääminenkin kestää vain hetken. Sitä vain sulkee silmänsä ja antaa jokaisen turhan pelon sulaa pois. Sitten, tässä uudessa, pelottomassa tilassa, kysyy itseltään: kuka minä olen? Jos voisin elää vailla epäilyksiä, mitä tekisin? Jos voisin olla ystävällinen pelkäämättä, että minua kusetetaan? Jos voisin rakastaa pelkäämättä, että joudun kärsimään? Jos voisin maistaa, miten herkulliselta päivä maistuu, miettimättä sitä, miten paljon huomenna kaipaan sen makua? Jos voisin olla pelkäämättä sitä, että aika kuluu ja varastaa minulta läheisiä? Niin. Mitä tekisin? Kenestä välittäisin? Minkä puolesta taistelisin? Mitä polkuja kulkisin? Mitä iloja sallisin itselleni? Mitä sisäisiä arvoituksiani ratkaisisin? Lyhyesti sanottuna: Miten eläisin?" 

Kirjan tiedot: 

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään (How To Stop Time)2017
Kustannus: Aula & Co
Suomennos: Sarianna Silvonen
361 sivua

   

Could-do -kesälista

Kesäloma lähestyy ja Suomi sulkeutuu heinäkuun ajaksi. Lomaa on useimmilla vähän ja harvoin, joten on varsin ymmärrettävää, että siihen ladataan paljon odotuksia, toiveita ja mahdollisuuksia. Luin joskus(lähde ei välttämättä ollut kovin tieteellinen), että esimerkiksi lomalla riitely parisuhteissa lisääntyy. En tiedä johtuuko se siitä, että on kerrankin aikaa keskustella kotitöiden "jakoperiaatteet" uusiksi, stressi helpottaa vai siitä, että lomalta ja yhdessäololta odotetaan paljon, jolloin myös pettymysten todennäköisyys kasvaa. 

Itsekin olen usein lähtenyt vauhdikkaasti ja suorittavalla tarmolla lomaa viettämään: pitää tehdä sitä, ehtiä tätä ja nyt kun on aikaa niin saattaa pari muutakin asiaa loppuun tai aloittaa ne pitkään pohditut. Todellisuushan on ollut se, että ruuhkavuosien myrkyisimmässä silmässä loma on ollut pitäisi eikä mitä voisin, tarvitsisin ja ehkä haluaisin. Voisin ehkä, kuulostaa houkuttelevalta, suorastaan ihanalta.

Pongasin Lumiomenalta ihanan could-do -kesälistan ja muistutuksen mansikkamaidon olemassa olosta :). Inspiroiduin pohtimaan mitä voisin ja haluaisin tehdä kohta koittavalla kesälomallani.

Tänä kesänä haluaisin: 

• Haaveilla ja ideoida, antaa ajatusten juosta vapaasti ja kirjoitella niitä ylös ihanaan uuteen muistikirjaani :)
• Keittää aamukahvit hitaasti hifistellen lasikannulla tai mutteripannulla ja nautiskella laadukkaasta tummasta kahvista, hitaasti tietenkin 
• Lukea monta kirjaa(ehkä jonkun runokirjankin)
• Laskea kirjan käsistäni levollisesti kun kuulen: "Äiti kato tai äiti tuu leikkimään" tietäen, että minulla on aikaa ja voin palata kirjan pariin taas kohta
• Harjoitella tempausta 
• Käydä aamu-uinnilla heti kun herään 
• Lakata varpaan kynnet, jokainen eri värillä
• Kokeilla "tyhmimmätkin" valokuvausideat
• Käydä taidenäyttelyssä 
• Saunoa ja jutella henkeviä 
• Tuntea kiireettömyyttä ja innokkuutta

  

 

Mitä jos sinäkin vaihtaisit to-do -listan could-do -listaksi ainakin loman ajaksi? Mitä kaikkea ihanaa voisitkaan tehdä? 
Ihanaa juhannusta :)

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

"Se on totuus - venytetty, mutta silti totta. Sitä paitsi, mitä rakkaudesta jäisi jäljelle ilman rajojen yli venytettyä totuutta, ilman noita parempia versioita itsestämme, joita esittelemme ainoina olemassaolevina" 

Älä mene pois on kertomus parisuhteen ja yhteisöllisyyden, perinteiden ja nykyaikaisuuden sekä vaikenemisen ja äänekkyyden rajapinnoilta. Se on tasapainoilua rakkauden ja vihan, luottamuksen ja valehtelun, saamisen ilon ja menettämisen tuskan pyörteissä. Perhekeskeisessä, perinteitä vaalivassa, moniaviollisuuden sallivassa Nigeriassa Yejide ja Akin ovat lapsettomia. 

"Hän, jolla on lapsia, omistaa maailman" on lause, jolla Akinin äiti on aloittanut hänelle kertomansa iltasadut. Lapset takaavat onnen ja luovat elämän merkityksen. Yejiden ja Akinin elämässä onnen tavoittelu ja  yrittämisestä seurannut syyllisyys ja petokset johtivat epätoivoon, vihaan ja lopulta turtumiseen, jolloin millään ei ollut enää väliä tai mistään ei ainakaan uskaltanut välittää.  

Ayòbámi Adébáyò, jonka nimen kirjoittamisessa täytyy käyttää erityistä huolellisuutta :), on esikoiskirjailija. Kerronta on kiivasta, nopeasti etenevää ja selkeää. Juuri kun hengitys on tasaantunut ja sydämen takominen rauhoittunut, alkaa seuraava poltteleva tapahtumien sarja. Tarina etenee antamatta armoa. Väsyttävä vuoristorata, jossa edellisestä mutkasta ei ole vielä ehtinyt toipua ennen kuin seuraava jo alkaa. Huomasin usein kirjaa lukiessani huutavani hiljaa: EIII! ei se näin saa mennä. Haluaisin käskeä Adébáyòa muuttamaan kertomuksen kulkua. Eivätkö Yejide ja Akin ole kärsineet jo tarpeeksi. Eihän lapsettomuudesta voi syyllistää ja samalla painostaa tekemään ratkaisuja, jotka muutoin saattaisivat jäädä tekemättä.  
"Hänen sanansa valtasivat kovina ja kylminä vatsani, jossa olisi pitänyt olla vauva"

Ehkäpä se juuri on Adébáyòn taituruutta, että päähenkilöt ovat niin todellisia ja aitoja. Omasta länsimaisesta individualismin kuplasta käsin afrikkalainen kollektiivisuus ja perheen kunnioittaminen ja sen edessä nöyrtyminen tuntuvat epäoikeudenmukaiselta ja hyvin absurdilta. Miltä tuntuisi, jos suku tulisi siihen tulokseen,että parisuhteen toimimiseksi tarvitaan toinen vaimo tai terveen lapsen syntyminen edellyttää edesmenneen lapsen piiskaamista. 
On äärimmäisen vaikeaa käsittää omasta kulttuurista ja arvoista poikkeavaa maailmaa. 

Toisaalta Älä mene pois kuvaa vahvasti yksilöiden kokemusta ja tunnemaailmaa sekä päätöksiä silloin kun he eivät pysty vastaamaan kulttuurissa yleisesti odotettuun, mutta yrittävät parhaansa. Kollektiivisessa kulttuurissa epäonnistuminen ja häpeä ei tosin vain kosketa ainoastaan yksilöä vaan koko hänen lähipiiriään, jolloin asiat muodostuvat yhteisiksi eikä niiden ratkaiseminen voi tapahtua vain yksilön voimin. On todella vaikea ymmärtää missä menee autonomian ja ulkoisen ohjattavuuden raja. Älä mene pois on kirja juuri siitä risteyskohdasta. 

Se on riipivä ja kiivas. Vedä syvään henkeä ja hyppää vuoristorataan. Luulen, että se on sen arvoista. 

Kirjan tiedot: 

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois 

Atena Kustannus Oy

Suomennos: Heli Naski 

298 sivua 

     

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

" Kaikille kapinallisille tytöille: 

  Unelmoi rohkeammin 

  Kurota korkeammalle

    Taistele kiihkeämmin 

Ja epäilyn hetkellä muista: sinä olet oikeassa."

Näissä iltasaduissa prinssi ei saavu valkoisella ratsulla pelastamaan prinsessaa, peri kruunua ja kokonaista valtakuntaa tai sankarillisesti taistele paremman tulevaisuuden puolesta samaan aikaan kun tytöt tekevät ruokaa, siivoavat tai nukkuvat avuttomina. Näissä saduissa kaiken, jopa mahdottomana pidetyn, takana on tyttö. 
Tiesitkö, että Apollo 11 ei olisi pystynyt laskeutumaan, ellei Margaret Hamilton olisi koodannut taustajoukoissa tai, että olisimme askeleen jäljessä ympäristön suojelussa ilman Ann Makosinskin keksimää ruuminlämmön avulla toimivaa taskulamppua. Puhumattakaan muista niin inspiroivista ja vahvoista naisista, jotka ovat faaraoita, merirosvoja, vakoojia, aktivisteja, tieteilijöitä ja huippu-urheilijoita. 

Iltasatuja kapinallisille tytöille on toteutettu 70 maasta kerätyllä joukkorahoituksella ja yhteistyönä monien taitavien naistaiteilijoiden kanssa. Kirja on kokonaisuutena onnistunut, kaunis ja inspiroiva. Erityisesti taiteilijoiden näkemykset sankarittarista ovat huikeita. Kuvien katselemiseen ei kyllästy. Kirjaa on ihanaa vain selailla ees taas välillä pysähtyen ja taas uuden tarinan äärelle hakeutuen. Satukirja, mutta totta. 

Aluksi pohdin paljon sitä, miksi tytöistä puhutaan kapinallisina. Kapinallisuudesta kun mieleeni pulpahtaa (ehkä hieman virheellisesti) punk-henkinen anarkistisuus, jossa hakaneuloja, sylkeä ja hyökyvää uhoa ei säästellä sääntöjen vastustamisessa. Iltasatujen tytöt uhmaavat toki aikansa ja kulttuurinsa yleisesti vallitsevia normeja toimimalla toisin ja vastustamalla yleisesti odotettua. He tekevät sen kuitenkin hienovaraisemmin, älykkäästi ja sinnikkäästi turhan uhoamisen sijaan. He saavat asioita aikaan, oikeasti. Joskus taustajoukoissa ja toisinaan näkyvämmin, mutta aina arvokkuutensa ja uskottavuutensa säilyttäen.  

Tyttöjen tarinat ovat rohkaisevia ja innostavia. Yhteistä monelle tarinalle on se, että useimmat heistä ovat tienneet jo hyvin varhain "oma juttunsa". He ovat löytäneet sen merkityksellisen asian, jonka vierellä muut asiat tuntuvat triviaaleilta ja jopa tarpeettomilta. Tarinat rohkaisevat ja antavat toivoa, mutta mitä jos ei tiedä mikä se oma juttu on. Missä asiassa on oikeassa? 
Mahdollisuuksien moninaisuus ja valinnanvapaus voi johtaa siihen, että ihminen on hukassa ja lamaantuu mahdollisuuksien edessä. Toisaalta valintojen takaa voi löytyä motiiveja, jotka eivät edustakaan itselle olennaisia arvoja tai todellisia mielenkiinnon kohteita. Oman tien kulkemisesta onkin eksynyt sivupoluille.  

Olen pohtinut myös sitä, kuinka yhteiskunnan erilaiset odotukset ja rakenteet vaikuttavat tulevaisuuden rakentumiseen. Jos ei tiedä mitä haluaa alakoulussa ja kulje polkuaan Arkadianmäellä asetettujen tienviittojen mukaisesti, päämäärään pääseminen voi yllättäen osoittautua hyvin hankalaksi. Nykyiset rakenteet eivät anna mahdollisuutta tutkia ja löytää, kokeilla, erehtyä ja kasvaa.    

Tuntuu epäreilulta ja varsin elitistiseltä länsimaalaisuudelta todeta, että ihmisten elämän kulku ja kohtalot olisivat täysin riippuvaisia valinnoista ja oman jutun löytämisestä, sillä edelleenkään kaikilla, varsinkaan tytöillä, ei ole mahdollisuutta valita saati tavoitella haluamaansa. Useimmilla iltasatujen tytöillä oli tukea ja kannustusta tarjoava lähipiiri, jolloin keskittyminen omaan juttuun oli mahdollista. 

Hengästyneenä ja paatoksellisesti kapinoin mahdollisuuksien puolesta. Aina tulisi olla mahdollisuus muuttaa mielipidettään, tavoitettaan ja kiinnostuksen kohdettaan. Aina tulisi olla mahdollisuus kiertoteihin, kokemiseen ja heräämiseen. Tehdyt valinnat ja koetut mahdottomuudet eivät saisi sinetöidä tulevaa. Aina on olemassa kiertotie ja myös sinne tulisi olla opasteita.  

Kun tiedät missä asiassa olet oikeassa, may the rebel force be with you. 




Kirjan tietoja: 

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille
Kustantamo S&S
Suomennos: Maija Kauhanen 
212 sivua 


  

Ben Kalland:Vien sinut kotiin

"Toisinaan minusta tuntuu, että niputan yhteen elämäni kirkkaita pisteitä. Etäältä katsottuna ne voi ymmärtää kuvioksi." 

Ben Kallandin Vien sinut kotiin on kirja perhesuhteista ja yhteisöön kuulumisesta. Ennen kaikkea se on tarina totuudesta ja sen monenlaisista ilmentymistä. 

Kirjan kertoja on uskonnolliseen yhteisöön kuuluva Markus, jonka elämän kulkua lapsuudesta aikuisuuteen seurataan hänelle merkityksellisten, naisiin liittyvien suhteiden kautta. Kerronta mutkittelee menneen ja nykyhetken välillä. Markuksen elämän tärkeät hetket, kirkkaat pisteet kuvataan erillisinä, mutta peräkkäin luettuna, ne muodostavat koherentin ja kronologisen tarinan. 

Kalland kirjoittaa selkeästi, ytimekkäästi ja varsin oivaltavasti. Ajoittain niin tietävästi ja tarkasti, että fiktion ja faktan erottaminen ei ole mahdollista. Jopa niin, että hänen musiikkiin liittyvät kuvauksensa lähentelevät asiantuntemuksellaan pröystäilyä.  

Hän ripottelee taitavasti vihjeitä tapahtuneesta kerronnan sekaan, vain todeten, ja jatkaa tarinaa kuin ei olisi mitään kertonutkaan. Huomasin olevani kärsimätön, eihän niin saa tehdä, että kertoo tietävänsä mielenkiintoisen jutun, jota ei sitten kerrokaan. Kalland saa lukijansa koukkuun jo kirjan alkumetreiltä lähtien: Miksi perheen välit ovat menneet? Mitä Ellenille tapahtuu tai missä hän on? Miten Timo Auramon kuolema liittyy tähän kaikkeen? Miksi Markuksen perhe tietää kaikkien naapurien seurakunnat? Kysymyksien lista on loputon ja Kalland kiusoittelee paljastamalla aina vähän, juuri sen verran, että kirjaa on vain luettava eteenpäin, jotta lopullinen tähtikuvio on hahmotettavissa. 

Vien sinut kotiin herätti pohdintoja ihmisen itsemääräämisoikeudesta ja totuuden subjektiivisesta luonteesta. 

Miksi Markus ei kapinoi? Hän toimii vailla innostusta, kiinnostusta tai intohimoa. Hän on koneiston osa, joka mahdollistaa koneen pyörimisen, vailla omaa tahtoa tai kyseenalaistusta miksi toimia niin. "Niin kuin me kaikki, hän etsi rakkautta, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, hän tyytyi uskoon ja toivoon."  

Markukselta puuttui elämästään rakkaus, hän oli menettänyt sen useasti äidin, sisaren, tyttöystävän mukana. Jäljelle jäi tyhjää suorittamista ja uhrautumista. Carolan uskallus ja rohkeus sekä Ellenin edustama pikkumyymäinen rehellisyys ja aitous olivat poissa Markuksen elämästä ja Markukselta. 

Vien sinut kotiin kirjassa on olemassa yksi totuus ja se on uskonnollisen yhteisön laatima. Tätä totuutta puolustetaan syyllistyen samalla itsepetokseen. Milloin ihminen on tosi itselleen ja onko asiat silloin totta, jos uskoo niiden olevan. Onko mahdollista, että on olemassa useampia totuuksia, jotka ovat olemassa toisistaan huolimatta? Markus keskittyi yhteen totuuteen uhraten toiset. Hän ei suostunut näkemään tärkeintä, jopa vaikutti pakenevan sitä. Onneksi hänen tiensä vei kotiin ja etäisyys kuroi yhteen erilliset pisteet, jolloin totuus oli nähtävissä. 

  

"Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden." 

Kirjan tietoja: 

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (2017) 

Atena kustannus oy 

279 sivua