Mihin teillä hesalaisilla on aina kiire? Satu Vasantola: En palaa koskaan takaisin, luulen

"Olisiko sittenkin onnellisempi, jos ei olisi hypännyt toiseen, vieraaseen maailmaan. Maailmassa, johon ei ollut syntynyt, joutui jatkuvasti taistelemaan paikastaan ja pärjäämisestään, miettimään mistä ja milloin muille paljastuisi, että oli päässyt varkain heidän luentosaleihinsa ja kuppiloihinsa. Ja kun sinne oli kerran hypännyt, paluu ei ollut mahdollista vaikka tahtoisikin. Palaajassa oli vierasta verta, kuka sellaista tahtoisi takaisin. Eikä itsekään osaisi ajatella niin kuin ennen, ei pystyisi pyyhkimään pois yliopiston oppeja. 

Lähtijä oli ehkä toteuttanut unelmansa mutta tullut samalla luoneeksi elämän, jossa ei kuulunut enää kunnolla mihinkään eikä kenellekkään." 

Satu Vasantolan esikoiskirja En palaa koskaan, luulen on kertomus hyppäämisestä toiseen, tuntemattomaan maailmaan. Sopeutumisesta uuteen takertuen menneeseen, tuttuun maailmaan. Kuinka säilyttää ja löytää itsensä välitilassa. Pyrkiä paikkaan johon ei kuulu ja paeta paikkaa jonne ei voi kuulua. 

Vasantolan kirjaan sisältyi paljon odotuksia. En ole aivan varma miksi odotusarvo kirjaa kohtaan oli korkea, mutta niin se vain oli. Ehkäpä siksi, että kirjan päähenkilön tavoin olen loikannut toiseen maailmaan omaa paikkaani etsimään, pärjäämään ja unelmiani jahtaamaan. Ehkäpä siksi odotin kirjalta omakohtaisuutta, eletyn ja koetun auki kirjoittamista, minun sanojeni ja kokemuksieni osuvaa, kaunista myötäilyä. Sitä se ajoittain olikin ja ei ollut. Kirja oli kyllä mielestäni hyvä ja hotkaisin sen ahnaasti. Mutta jotain uupui, jäi tavoittamatta, jokin jäi pinnalliseksi, ehkä liian paljon draamaa ja yhteen punoutuneita juonenkäänteitä. Ehkä suureelliset odotukset häiritsivät syvällisemmän kokemuksen tavoittamista. Vaikea sanoa. 

Se kuitenkin mikä minua kirjassa puhutteli ja kiehtoi oli päähenkilön, Susannan, loikka ja muodonmuutos hesalaiseksi. Susanna ei vain lähtenyt ja muuttanut uuteen kaupunkiin, hän muuttui hetkessä hienoksi, kaikkitietäväksi ja ylimieliseksi hesalaiseksi. Joksikin joka ei Peräseinäjoelle kuulu eikä sen asukkaita edusta. Ihmisen identiteetti, persoona ja kaikki muuttui hetkessä. Hän ei kuulu enää meihin vaan niihin.  

"Mikä perkele siihen on mennyt ja milloin? Se oli lapsena aivan normaali, mutta se yliopisto kai siitä on tuollaisen tehnyt. Vaikka taisi se olla hyvää vauhtia matkalla kohti kusipäisyyttä jo ennen sitäkin. Helsinki sen sitten viimeistään pilasi. Se on noukkinut sieltä päähänsä joka ikisen oudon idean, jonka joku kaupunkilainen on sille keksinyt esittää. Ja nehän keksii se kyllä tiedetään. Kasvisruokaa ja kiintymyssuhdevanhempia, voi hevonpersus sentään."    

On vaikeaa ymmärtää miksi toisen ihmisen valinnat ja oman elämän eläminen herättävät paheksuntaa ja arvostelua? Missä vaiheessa ihmisen teot muuttuvat muiden tekemättä jättämiseksi, kolikon kääntöpuoleksi? Onko se joltain pois, vaikka toiset yliopistossa opiskelisivatkin tai Helsinkiin muuttaisivat? Jotakin ihmeellistä vaaraa siinä taitaa piillä, kun jotkut siitä niin mielensä pahoittavat. 

Sopeutuminen ja joukkoon kuuluminen on välillä monimutkaista. "Mistä oot kotoisin, kun sä puhut murteella?" "Puhu suomea kun ei tosta slangista saa selvää." "Hei, väistä vähän" "Mihin teillä hesalaisilla on aina kiire?" "No, kohta on väikkäri tulilla!" "Eikös ne maisterit joudu suoraan kortistoon?"

Välillä ei vaan tiedä kuinka puhua, liikkua ja mitä elämällään tehdä. Se mikä käy toisessa maailmassa ei välttämättä tule ostetuksi toisessa. Toivottavasti En palaa takaisin koskaan, luulen kaltaiset kirjat tekevät sopeutumisesta ja sen ymmärtämisestä hieman helpompaa.   

 

P.S. Siihen en osaa edelleenkään vastata, että mihin meillä hesalaisilla on niin hirvee kiire. Johtuu varmaan siitä, että olen niitä Espoon hesalaisia. 

Kirjan tiedot: 

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen (2018)

Tammi 

377 sivua 

Kissakuiskaaja, eksistentiaalinen kriisi ja muuta häröä -Haruki Murakami: Kafka rannalla

"Sormet tytön hukkuvan 

kynnyskiveen tarttuu sannalla. 

Hän nostaa helmaa hameen sinisen 

ja katsoo, katsoo

Kafkaa meren rannalla."

Murakamin Kafka rannalla oli monellakin tapaa haasteellinen kirja. Se on pitkä, se on pullollaan realistisia yksityiskohtien luetteloita ja se on hämmentävää "en tajuu ollenkaan" -surrealismia. Ajoittain halusin lopettaa kirjan lukemisen kesken, koska se tuntui tylsältä ja naiivilta. Kirjan lopettamista ei kuitenkaan pystynyt toteuttamaan, koska aina tuli jotain: puhuva kissa tai kissaa puhuva mies, kalasade taivaalta tai viskimies Johnnie Walker taikahuilu projekteineen. Ajoittain tylsiä ja arkisen koruttomia, hieman kaurismäkimaisia tapahtumia yhdistettynä häröön surrealistiseen, unen sekaiseen rinnakkaistodellisuuteen. 
Mitä oudommaksi kirja muuttui sitä vakaammin se oli luettava loppuun. Jospa tälle kaikelle löytyisi punainen lanka, yhdistävä tekijä ja jokin "järkevä" lopputulema.

Kirjan henkilöitä tuntui yhdistävän jonkinlainen eksistentiaalinen kriisi tai ainakin olemassaolon merkityksen ja tarkoituksen pohdinta. Siinä missä neiti Saeki elää menneisyydessä ja toisessa maailmassa odottaen kohtaloaan ja jättäen nykyisyyden merkityksettömäksi ja tyhjäksi, Nakata elää tässä hetkessä, rutiinien ja lempiruokien täyttämässä elämässä pohtimatta olemassaolonsa tarkoitusta, Oshima yrittää löytää itsensä usean identiteetin ristitulesta ja Hoshino hylkää tavallisen elämänsä ja lähtee etsimään merkityksellisempää tilaisuuden koittaessa. Konkreettisimmin itseään, tarkoitustaan ja olemassaolonsa merkitystä etsii Kafka, tämä järjestelmällinen, aspergerihtava, epätavallisen älykäs ja filosofinen isälleen näkymätön 15-vuotias teini, jonka äiti ja sisko ovat jättäneet. Onko Kafkan elämän määrittänyt ennalta kohtalo vai onko oma tie mahdollista löytää? 

"Asiat eivät koskaan järjesty sillä lailla kuin luulisi, mutta se juuri tekee elämästä mielenkiintoisen"

Kafkan herättämä eksyneisyys, yksinäisyys ja tulevaisuuden arvuuttelu resonoi omiin nuoruusvuosiin ja eksistentiaaliseen kriisiin, jolloin walkmanissa soi myös Radiohead. Thom Yorken tuskainen vaikerointi, angstisuus, omnipotentti uho yhdistettynä pelkoihin ja herkkyyteen. Siihen, että tietää kaiken, mutta ei ymmärrä mitään. Kunpa voisi palata kertomaan itselleen, että kaikki järjestyy kyllä, vaikka ei aina sillä tavalla kuin luulisi, mutta järjestyy kyllä. 

Jos Kafka rannalla -kirjan kuvaisi musiikkina, se olisi ehdottomasti Radioheadin Kid A albumi. Surrealistista, outoa häröilyä, ajatonta olemista ja päämäärätöntä leijumista. Riipaisevaa ja ahdistavaakin. Mahdotonta ymmärtää, jota on kuitenkin pakko yrittää ymmärtää.

   

"Mutta en tajua vieläkään. Olen ihan pihalla. Sinä väität, että äiti rakasti minua kovasti. Haluaisin uskoa sen, mutta jos se on totta, sitten minä en taas tajua. Miksi pitää satuttaa niin pahasti ihmistä, jota rakastaa? Jos niin on, mitä mieltä koko rakastamisessa silloin enää on? Miksi helvetissä niin pitää olla?" 

Jään odottamaan vastausta. Pidän suuni kiinni pitkän aikaa, mutta vastausta ei kuulu, joten käännyn katsomaan. Poika nimeltä Varis on kadonnut. Jostain ylhäältä kuuluu siipien läpsettä. 

Et tajua mistään mitään.  

Kirjan tiedot: 

Haruki Murakami: Kafka rannalla 

Japaninkielinen alkuteos: Umibe no Kafuka

Tammi 

Suomennos: Juhani Lindholm

639 sivua

Faktaa vai fiktiota? -Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Mistä on Siivoojan käsikirja tehty? 

Pesuloista, Jim Beam -viskistä, hampaattomasta isoisästä, tärisevä kätisestä intiaanista, whitetrash -henkisistä rikkaista pimuista, hyasintin sipuleita syövästä ensirakkaudesta ja aikuisen vastuilla kuormitetuista lapsosista. Siitä on Siivoojan käsikirja tehty.   

Lucia Berlin toimi elämänsä aikana monenlaisissa rooleissa: kirjailijana, opettajana, äitinä, alkoholistina ja yksinhuoltajana. Siivoojan käsikirjan lyhyiden kertomusten päähenkilöt ovat usein juuri jossakin näistä rooleista. Väistämättäkin tulee pohtineeksi kuinka paljon Berlin kirjoittaa omasta elämästään ja itsestään.   

"Todellisia tapahtumia täytyy jollain tavoin muokata aivan huomaamattomasti. Se on muodonmuutos, ei totuuden vääristelyä. Itse tarinasta tulee totta, ei pelkästään kirjoittajalle vaan myös lukijalle. Hyvässä kirjallisuudessa lukijaa ei suinkaan kutkuta jonkin tietyn tilanteen vaan totuuden tunnistaminen."  

Pidän Berlinin tavasta ajatella ja kirjoittaa. Tarinan on oltava todellinen, samaistuttavissa, mutta ennen kaikkea uskottava. Tarinan kertojan on pystyttävä vakuuttamaan, että tietää mistä puhuu. Tarinan tulisi tavoittaa tunnetasolla, olla aito ja kirjailijasta itsestään lähtöisin. Sopivasti muodonmuutoksen läpikäyneenä. 
Tulee mieleeni kirjailijahahmo Sarah Paynen lausahdus Elisabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton kirjasta:"Teillä on vain yksi tarina. Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne. Teillä on vain se yksi."

Ehkäpä Berlin kirjoittaa omaa tarinaansa aina uudelleen ja uudelleen. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on osoitus yhden tarinan muodonmuutoksesta ja esittämisestä monin tavoin.    

Siivoojan käsikirja on realistinen, jopa inhorealistinen, ajoittain ahdistava ja hämmentävä mutta mielenkiintoinen erikoisine anekdootteineen, outoine vuoropuheluineen ja yllätyksellisine lopputulemineen. Kertomus, jossa vedettiin isoisän kaikki hampaat irti, sai minut voimaan fyysisesti pahoin, mutta siinä vatsan velloessa nerokas kuvaus isoisästä "henkiin heränneenä teepannuna, jossa roikkui Liptonin keltamustia lippusia kuin koristeita paraatissa", riemastutti. Mielikuva nauratti ja taito kuvailla asioita niin mielikuvituksekkaasti sykähdytti. Hämmentävää Berlinin kirjoituksissa onkin se, kuinka asiat ovat karmeita ja ihastuttavia samaan aikaan. Tarina on todellinen, mutta verhoiltu briljantteihin vertauksiin ja yllätyksellisiin käänteisiin. Suhtautuminen tähän on vaikeaa. Naurattaa, hymähdyttää, ahdistaa, oksettaa, ärsyttää ja ihailuttaa. Joskus kaikkea tätä samaan aikaan.  

Erityisesti jäin pohtimaan kirjan keskeistä teemaa,alkoholismia. Alkoholismia läheltä ja kaukaa seuranneena Berlinin kuvaukset olivat riipaisevan todellisia. Erityisesti kertomukset Ensi kertaa katkolla ja kaikki karkaa käsistä kuvaavat sitä, kun alkoholi on saanut yliotteen. Muulla ei ole merkitystä, muuhun ei pysty, muuta ei halua vaikka samaan aikaan vihaa sitä, häpeää sitä ja haluaisi jotain aivan muuta. Berlinin kertomuksien dynamiikka on ambivalenttiuden ilmentymä. Ihminen havahtuu, ehkäpä pyrkii ratkaisemaan tilannetta, pohtii muutoksen mahdollisuutta, mutta lopulta päätyy lukijan kauhuksi palaamaan samaan vanhaan kaavaan. Ostoslistaan ilmestyy siiderietikka, koska viinietikasta voi antabuksen aikana tulla ikäviä oireita tai lapset pusuteltuaan koulutielle voi vihdoin ostaa kohtuuhintaista viinaa auki olevasta viinakaupasta. Haluan, mutta en kuitenkaan.   

Faktaa vai fiktiota? Riippuu näkökulmasta (yhden kertomuksen nimen mukaisesti). Joillekin, valitettavan monille, Berlinin kertomukset ovat totta. Jonkun lapsen realiteettia on se, että hän yrittää saada äitinsä takaisin alkoholilta piilottamalla lompakon ja auton avaimet. Toiselle tämä on onneksi surullinen, fiktiivinen tarina. 

Berlinin kaltaiset tarinoiden kirjoittajat tekevät erilaisten todellisuuksien ymmärtämisen mahdolliseksi. Fiktiosta voi syntyä faktaa vai onko olemassa vain faktaa, joka on muuttanut muotoaan fiktioksi?  

Aika ajoin on hyvä tarkastella mistä perspektiivistä todellisuutta tarkastelee. Suosittelen lämpimästi Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjaa tähän tarkoitukseen tai asioimaan oikeassa pankkikonttorissa. Kummatkin varmasti yhtä silmiä avaavia, autenttisia kokemuksia ;). 


P.S. Pälyilin epäilyttävästi Alkon viskihyllyn edessä tänään, koska oli saatava kuva Jim Beam pullosta. Kaivoin kameraa laukustani kuin hidastetussa actionleffakohtauksessa sankari kaivaa asettaan. Jotenkin kummasti kiinnitin kassahenkilön huomion. Kysyin silmilläni onko tämä ok ja hän nyökkäsi. Siinä Alkon lattialla kontatessani ja pyllistellessäni, hän hymyili minulle rohkaisevasti ja näytti peukkua. Mikä mahtava sanaton kohtaaminen ja ymmärrys :). 




Kirjan tiedot: 

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2018)
Englanninkielinen alkuteos: A Manual fo Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin
Suomennos: Kristiina Drews
Aula & co
293 sivua




  

Pojat ovat poikia -Ben Brooks: Stories for Boys Who Dare to be Different

Tosi tarinoita pojista, jotka ovat muuttaneet maailmaa tappamatta lohikäärmeitä, sanotaan kirjan kannessa. Ben Brooksin Stories for Boys Who Dare to be Different on ikään kuin jatko-osa Iltasatuja kapinallisille tytöille, josta bloggasin taannoin.  

Aluksi olin innoissani, koska niin kovasti pidin tyttöjen versiosta ja tasa-arvon nimissä halusin myös lukea maailmaa muuttaneista pojista. Hetken perästä innostukseni muuntui pienoiseen ärsytykseen. Onko tosiaan niin, että tyttöjen ja poikien tilanne on sama, yhtä tasa-arvoinen. Tarvitsevatko pojat erityisiä sankaritarinoita ja lisäboostia you can do it -henkeen, uskoa omiin mahdollisuuksiin? Mistä lähtien tämä on ollut miesten ja poikien ongelma? Eikö heillä ole paremmat mahdollisuudet kuin naisilla tai ainakin luottamusta siihen, että sellaisia heille siunaantuu? Oliko tämä kirja nyt tarpeellinen?

No, hetken keuhkottuani mustavalkoisen sukupuolittuneesti rauhoituin ja jäin pohtimaan kirjan otsikointia "pojille, jotka uskaltavat olla erilaisia". Ehkäpä kyseessä onkin, poikien ja tyttöjen kilpa-asetelman sijaan, ihmisyydestä ja odotuksista sekä rooleista, jotka hiljaisesti ja salakavalasti ohjailevat jokaista meistä. Erityisesti odotukset ja roolit sukupuoleen liittyen. Uskallus olla erilainen liittyy usein siihen, että poikkeaa odotetusta, toteuttaa itseään tavalla, joka ei istu perinteiseen roolitukseen. Tekee asioita silloinkin kun muut sanovat, että se on mahdotonta, ei niin voi tehdä. Erilaisuutta vieroksutaan ja joskus sen vuoksi ihminen joutuu kokemaan kiusaamista, syrjintää ja vihamielisyyttä. Olen usein miettinyt miksi. Mikä erilaisuudessa, tai pitäisikö puhua ainutlaatuisuudesta, on niin uhkaavaa. Miksi tavallisuudesta, normista poikkeaminen on niin vaarallista? 

         
Vastauksia näihin isoihin kysymyksiin minulla ei ole, mutta sen verran tulin pohtineeksi, että sukupuoli ei ole peruste. Sukupuolta ei mielestäni voi käyttää argumentoinnissa todisteena, olemassa olevana faktana. On mutkien suoristamista, kehäpäätelmä, todeta, että no pojat nyt ovat poikia, koska eivät he välttämättä ole. Tyttöjen jututkin saattavat olla vain juttuja. Se, että lapsi leikkii autoilla ei tarkoita, että hän olisi poikamainen. Hän leikkii autolla, koska on sillä hetkellä kiinnostunut autoista. Poikamaisuus ja määrittelyt, kategorisoinnit sekä niihin liittyvät odotukset syntyvät mielessä. Ja sieltä ne sitten salakavalasti ohjailevat käyttäytymistämme vastaamaan kuin tyhjästä syntyneisiin odotuksiin. 

Itsensä toteuttaminen ja omien juttujen löytäminen edellyttää vapautta ja mahdollisuuksia. Kokeiluja ja ideointia. Kannustusta siihen mihin luontaisesti omat mielenkiinnot ja ominaisuudet vievät. Kiinnostus ihmisyyttä, sen moninaisuutta ja mahdollisuuksia kohtaan on hyvä tasa-arvoisuuden kasvuympäristö. 

Stories for Boys Who Dare to be Different on kuin onkin tarpeellinen.   




Kirjan tiedot: 
Ben Brooks: Stories for Boys who Dare to be Different (2018) 
Kuvitus: Quinton Winter 
Quercus 
207 sivua

Mummoni muistolle -Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

"Sormet toimivat yhä. Ne ovat hitaammat kuin ennen ja kipeytyvät joskus niin että niitä on lepuutettava. Hän kirjoittaa kootakseen muistojaan. Saadakseen otteen eletystä elämästä. Hän toivoo, että nimenomaan Jenny löytää kaiken sitten kun hän kuolee. Että Jenny lukisi tekstin ja hymyilisi valokuville."

Punainen osoitekirja on 96-vuotiaan Doriksen. Hän on kirjoittanut sinne elämänsä aikana tapaamiensa ihmisten nimet. Nyt hän on yksin, lähes kaikki hänelle merkitykselliset ihmiset ovat kuolleet. Hän palaa osoitekirjansa avulla muistoihin ja kirjoittaa elämästään sisarentyttärentyttärelle, jotta elämä olisi ja pysyisi, muistoissa ainakin.

Punaisen osoitekirjan kerronta ja tarina muistuttavat Hollywood -elokuvien kliseistä dramatiikkaa. Ajoittain imelää, ehkä päälle liimattua ja ilmiselvää. KUOLLUT -merkinnät henkivät ylidramaattisuutta ja teksti on lukijalle valmiiksi pureskeltu, hieman lukijan ymmärrystä aliarvioiva. Varmuuden vuoksi kannessakin on kerrottu, että vuoden koskettavin.  

MUTTA. ISO MUTTA. En antanut näiden asioiden häiritä. Tai, jos totta puhutaan, en edes huomannut niitä kunnes suljin kannen. Jostain vasemmasta aivopuoliskosta alkoi kaikua jäntevää kritiikkiä ja älyllistämistä. Totuushan on se, että tarina oli ihana ja kuten povattiin, koskettava. 

Ensimmäisiä sivuja lukiessani teksti sumeni ja lukeminen kyynelien täyttämillä silmillä oli haasteellista. Noloa. Tai ei. En tiedä. 

Punainen osoitekirja alkoi tuntua omakohtaiselta. Pieni tukholmalainen kaupunkiasunto muuttui mikkeliläiseksi kerrostaloasunnoksi. Asunnossa ei hipsutellutkaan Doris vaan mummoni Terttu. Pöytäliina aina niin sileä ja symmetrisesti paikallaan. Niin kuin kaikki muutkin tavarat. Kaikille oli oma paikkansa. Rypyttömän liinan päällä kauniisti aseteltuna ne ruusuin koristellut liian pienet kahvikupit,joihin sormi juuttui kiinni. Aina meitä pöydässä odottamassa. Ne hauraat, mutta huolitellut verisuonten pullistamat ryppyiset kädet, jotka neuloivat virheettömät villasukat ja taituroivat ajallaan saapuvat nimipäiväkortit.  

Muistot herättävät ristiriitaisia tunteita. Syyllisyyttä, miksi en käynyt useammin. Surua siitä, että nyt se ei enää ole mahdollista. Vihaa, siitä miksi lääkärit eivät kuunnelleet, tehneet "jotain". Kiitollisuutta, siitä luottamuksesta ja uskosta minua kohtaan. Onnellisuutta muistoista. Haikeutta ja epätietoisuutta siitä, kuinka paljon jäikään tietämättä ja kuulematta. 

"Selailen joskus osoitekirjaani. Siitä on tullut elämänkarttani. Kirjoitan sinulle siitä vähän. Niin että sinä, joka jäät ainoaksi muistamaan minut, muistaisit myös elämäni. Tämä on eräänlainen testamentti. Annan sinulle muistoni. Ne ovat hienointa mitä minulla on."

Näin punaisen osoitekirjan herättämänä jäin pohtimaan minkälaisia muistoja mummollani olisi ollut testamentattavaksi, millaisena elämä hänen silmissään ja kokemuksissaan näyttäytyi, millainen hän oli. Tunsinko häntä todella vai vain pienen osan hänestä. Mistä kaikesta hän on vaiennut? Muistoja, joita en kuullut ja joita olen jäänyt kaipaamaan.   

Doriksen elämässä on useita vuosikymmeniä, jolloin ei tapahdu mitään. Hän elää "tavallista" elämää homotaiteilijan ystävänä ja kodinhoitajana. Elämän ei tarvitse olla "elämistä" varten tai jatkuvaa elämysten virtaa muistojen tehtailemiseksi. Merkityksellisiä hetkiä on siellä täällä, elämä vie ja kantaa. Se, miksi tietyt asiat jäävät ikuisesti muistettaviksi, merkittäviksi ja arvokkaiksi muistoiksi, on mielenkiintoinen kysymys. 

Toivon todella, että sinulla on joku, joka muistaa elämäsi. Vain niin muistot elävät ja rakentavat uutta, vaikka elämä päättyisikin. Vain niin ihminen ei ole yksin.  

  

Punainen osoitekirja on päälle liimattu, kliseinen ja ihana <3. 

"Toivon sinulle kaikkea tarpeeksi. Tarpeeksi aurinkoa valaisemaan päiväsi, tarpeeksi sadetta, jotta osaisit arvostaa aurinkoa, tarpeeksi iloa ravitsemaan sieluasi, tarpeeksi tuskaa, jotta osaisit arvostaa elämän pieniä iloja, ja tarpeeksi kohtaamisia, jotta aina silloin tällöin osaisit jättää myös jäähyväiset."

   

Kirjan tiedot: 

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja (2017)

Ruotsinkielinen alkuteos: Den röda addressboken

Otava

Suomennos: Tuula Kojo

317 sivua

     

Salaisuuksien paino -Maggie O´Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

"Tämä oli niin kuin ne kuopat tiessä Lontoossa. Ne kaivetaan auki ja näky on kauhistuttava, nuo haavat asfaltissa, murska ja arpi, paljas maa ja kura niin lähellä kaupungin pintaa. Sitten kuoppa täytetään ja peitetään, ja se näyttää uudelta ja ympäristöön sopimattomalta, uusi asfaltti on mustaa, kiiltävää ja kuperaa vanhan,rakeisen tien rinnalla. Mutta pian - hetken kuluttua - se on matalaksi tampattu, pölyinen, huomaamaton, eikä vanhaa asfalttia enää erota uudesta, ei voisi mitenkään tietää, että mikään on ollutkaan toisin." 

Varoitus tukalasta helteestä sopii nimensä perusteella loistavasti keskelle paahteista heinäkuuta. On kuuma, suorastaan polttavaa ja läkähdyttävää, hikipisarat tipahtelevat lukiessa kirjan sivuille mutta lukemista ei pystynyt lopettamaan. Helleaallon kourissa kärvistelevässä Lontoossa eletään vuotta 1976. Ulkoiset puitteet ovat kuumat ja tukalat, mutta samaan aikaan vanhempien ja kolmen aikuisen lapsen perhedynamiikan ytimessä kuumottavat vaiettu menneisyys ja nykyhetken salaisuudet. Jokaisella on omat hioutuneet tapansa säilyttää kulissit, tukahduttaa viileällä ulkokuorella sisällä leiskuva kuumuus. Isän kadotessa kesken aamurutiinien, on perheenjäsenien kohdattava toisensa, itsensä ja päästettävä irti salaisuuksistaan.   

Varoitus tukalasta helteestä on kirja, joka on täynnä salaisuuksia. Siinä missä perheen äiti ja isä kantavat isoa vaiettua menneisyyttä mukanaan, Michael Francis peittelee kuivunutta avioliittoaan, Monica totuutta keskenmenostaan ja tyytymättömyyttä parisuhteeseensa ja Aoife lukutaidottomuuttaan. 

Kirja herätti pohdintaa siitä, miksi salaisuuksien ja haavoittuvuuksien paljastaminen on niin vaikeaa? Kirjan henkilöt ovat luoneet monenlaisia selviytymiskeinoja, jotta eivät paljastuisi. Jatkuva salaisuuksien paino, ahdistus ja kiinni jäämisen sekä valehtelusta ja kertomatta jättämisestä seuraava syyllisyys saa elämän tuntumaan väärältä ja epäaidolta. Erityisesti Aoifen lukutaidottomuuden peittely johtaa hänet rakentamaan elämänsä valheiden ja pakoilun muokkaamien valintojen turvin. 

Salaisuuksista vaietaan, vaikka ne ovat kaikkien perheenjäsenten tiedossa. Heillä on toisiinsa läheinen yhteys, jonka turvin salaisuudet paljastuvat ilman sanoja. He vain tietävät ja tuntevat toisensa. 

"Monica katsoi häntä. Gretta tunsi sen katseen säteen kuin se olisi polttanut hänen ihoaan. Hän ei koskaan voinut salata Monicalta mitään, ei yhtään mitään. Oli turhaa yrittää. Jo ennen kuin Monica osasi puhua Gretta oli ymmärtänyt, että tämä lapsi tiesi hänestä kaiken ja sama toisin päin. Hän oli tottunut tuohon näkymättömään sähkelinjaan heidän välillään: aamusta iltaan sitä pitkin kulki viestejä kenenkään muun tietämättä."

Salailu olisi ymmärrettävämpää, jos tällaista läheistä yhteyttä ei olisi. Miksi ihmiset eivät uskalla olla toisilleen avoimia? Mitä tapahtuisi, jos muut saisivat tietää?  
Onko pelkona kenties itseen kohdistuva arviointi, paheksunta, moralisointi, tuomitseminen tai jopa hylkääminen? Jos kerron miten asiat todella ovat jäänkö yksin?   

Kirjan päähenkilöiden helpotus on ihanaa kokea kun he uskaltavat luottaa siihen, että he eivät jää yksin, jos paljastavat salaisuutensa. Kun painosta päästää irti tai jakaa sen pienempiin osiin, olo on kevyt, huojentunut ja huokoinen. Asiat järjestyvät.

Maggie O´Farrell kirjoittaa kauniisti ja rikkaasti. Hän onnistuu nivomaan yhteen yhtenäisen tarinan samalla kun hän kertoo viisi erillistä ja ainutlaatuista tarinaa menneisyyden ja nykyisyyden vuorotellessa luontevasti ja huomaamattomasti. Erityisesti tykkäsin taitavasti ja monipuolisesti rakennetuista henkilöhahmoista, joiden persoonallisuudet pysyivät uskollisina itselleen, mutta syvenivät moniuloitteisemmiksi kirjan edetessä. Juuri niin kuin ihmisille tapahtuu kun heidät oppii tuntemaan. 
Tykkäsin. 

P.S. Onneksi kirjan loppupuolella kerrottiin, miten Aoife lausutaan. Mikä helpotus!Olisin varmaan tullut hulluksi ilman tätä paljastusta ;). 

Kirjan tiedot: 

Maggie O´Farrell: Varoitus tukalasta helteestä (2013)

Englanninkielinen alkuteos: Instructions for a Heathwave

Kustantamo S&S

287 sivua

Yhdessä yksin -Rosa Liksom: Hytti nro 6

" Edessä oli uusi aamu. Hitaasti valkeni Siperia. Mies sinisissä verryttelyhousuissa ja valkoinen paita päällä punnersi hiki otsalla kahden sängyn välissä, uniset silmät, kuiva haiseva suu, hytissä unen tahmea löyhkä, hengittämätön ikkuna, hiljaiset teelasit pöydällä, vaienneet muruset lattialla. Edessä oli uusi päivä." 

Junan hytissä nro 6 mies ja tyttö matkustavat Moskovasta Mongoliaan. Kirja kertoo kahden, toisistaan poikkeavan, ihmisen kohtaamisesta. Voiko yhteys ihmisten välillä syntyä silloinkin, kun toinen on votkaa kittaava, tyhjäkatseinen naisia huoritteleva ja pillua vonkaava venäläinen raksamies ja toinen vaitonainen, läheisiään kaipaava suomalaissyntyinen arkeologityttö? Ilmeisesti voi. 

Ihmisten välisen yhteyden syntymiseen tarvitaan usein kokemus samanlaisuudesta. Jaettu kokemus, yhtenevät mielenkiinnot, samansuuntaiset arvot ja ajatukset edesauttavat toisen mielen tavoittamista samalla kun oma mieli tulee toisen toimesta ymmärretyksi. Samanlaisuuden ajatus yhteyden muodostumisen taustalla on järkevä. Ihmiset vain harvoin ovat samanlaisia ja väitetään, että vastakohdillakin on taipumusta tuntea vetoa toisiinsa. 

Kuten kirjan mies ja tyttö, joilla ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan paljon yhteistä, loivat välilleen absurdin ja hellyttävän kumppanuuden. Mielestäni on käsittämätöntä, miksi tyttö jää miehen kanssa hyttiin tai kulkee hänen kanssaan kaupungeissa ja lopuksi tukeutuu häneen hädän hetkellä. Tyttöhän vihaa miestä. Mies on ronski ja pelottava, mutta jotenkin tyttö kokee karskin miehen turvalliseksi ja ajoittain jopa lempeäksi. Miehen karskiuden takana piileskelevä herkkyys olisi jäänyt näkemättä ellei tyttö olisi asettunut kuuntelemaan ja mies näyttämään avoimesti millainen on. Ehkäpä siinä on yhteyden muodostamisen välineet, kuunteleminen ja aitous. Ehkä silloin erilaisuudesta muodostuu samanlaisuutta.   

Se, mikä tyttöä ja miestä yhdistää on yksinäisyys. Irrallisena ja yksin matkaansa tekevä tyttö löysi turvaa moraalittomasta ja karkeasta, mutta muuttumattomasta ja paikallaan pysyvästä miehestä. Tyttö lievensi miehen yksinäisyyttä kohtaamalla ja hyväksymällä. Junamatkan ajan he olivat yhdessä yksin.        

Hytti nro 6:n kuvaaman melankolisen, vaitonaisen ja karun Neuvostoliiton pystyy aistimaan kaikilla aisteilla kuin olisi itse läsnä. Liksomin tekstiä lukiessa on helppoa nähdä surullisena roikkuvat harmaat pilvet ja nuhjuiset hartioilla lepäävät saalit, kuulla kovat sanat ja epäterveenä rohisevat ja kolisevat laitteet,  haistaa votkan ryydittämät sipulin ja smetanan pölähdykset, tuntea hikiset kainalot, tunkkainen iho ja piiskaava viima, maistaa kitkerää, hieman liian makeaa teetä ja kokea ihmismielen alistuneisuus, lakonisuus ja kireys. 

Hytti nro 6 on kirja joka puistattaa ja masentaa, mutta kiehtoo karmivalla arkirealismillaan.       

"Valkoisia lepattavia kalsarinlahkeita,löysiä peniksiä, tassukoita, tussukoita, tössyköitä, leveitä flanellisia kukkayöpaitoja, villasukkia, saaleja, harittavia hammasharjoja, yö kiitää pimeyden halki aamuhämäräksi, ankara jono vessan pyhättöön, kuivapesua kusenlöyhkän keskellä, ysköksiä, häpeää, noloja ilmeitä, höyryäviä teelaseja, isoja laattoja kuubalaista sokeria, paperinkevyitä lusikoita..."  

(Vain) Liksom pystyy yhdistämään votkan ja teen huuruisen junan hytin, aamupunnerruksin päivänsä aloittavan miehen, kalliomaalauksia maailman ääriin metsästävän arkeologin ja kietoa kokonaisuuden Neuvostoliitolla maustettuun tarinaan yksinäisyydestä ja kohtaamisesta. 

Rosa Liksom on saanut ihailijan <3.

Kirjan tiedot: 

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)

WSOY

199 sivua